Punainen lohikäärme valkokangas

Hannibal Lecter palaa valkokankaalle Punaisessa lohikäärmeessä. Tarina ei ole jatkoa aikaisemmin nähdyille osille, vaan se kertoo ajasta ennen FBI-agentti Clarice Starlingia. Prologijaksossa Edward Nortonin esittämä agentti Graham saa Lecterin lukkojen taakse, josta käsin terävä psykopaatti-kannibaali lopulta suostuu jopa neuvomaan toisen, vähintään yhtä älykkään ja raa’an sarjamurhaajan tapauksen ratkomisessa. Francis Dolarhyde (Ralph Fiennes) tappaa perheitä ja laittaa siinä samalla joidenkin uhriensa silmiin peilinpalasia. Tutkinnan edetessä toisaalta Grahamin perhe saa osansa jännityksestä, toisaalta murhaajakin löytää empaattista naisseuraa.

Brett Ratnerin ohjaama prequel jättää tilkkutäkkimäisen ja katkonaisen, televisiomaisen jälkimaun. Kaikki rituaali-sarjamurhaajagenren kliseet on otettu käyttöön: eläkkeelle vetäytynyt huippuagentti, karmea menneisyys, epäinhimilliset ja yliälykkäät viholliset, monimutkaisesti koodatut johtolangat, Profilerista, Millenniumista ja X-Filesista tutut ESP-kyvyt, joilla rikospaikan menneisyys voidaan elää uudelleen, murhaajan insestilapsuus, kakkosnäytöksen hybris ja pahat virhearviot, kolmannen näytöksen läpimurto ja uroteko sekä epilogin pakollinen viimeinen hyökkäys - sekä korkeakulttuuri, joka näytetään dekadentin ylimystön vallan välineenä ja mielisairaiden vaivojen aiheuttajana ja ylläpitäjänä.

Käsikirjoitus ei tarjoa kaunokirjallisia helmiä Hopkinsin, tai muidenkaan, pudoteltavaksi eivätkä genre-elementit Ratnerin käsittelyssä löydä uusia ilmenemis- ja yhdistymistapoja. Varsinkin alkupuolen tutkimusvaiheet ovat tuttua, harmaata ja tylsää kaurapuuroa. Insestin jäljistä kärsivä Dolarhyde jää lohikäärmetatuoinneista huolimatta paljon hypnoottista Hannibalia mielenkiinnottomammalle tasolle. Tarinan lukuisista näkemiseen ja voyeristisiin pakkomielteisiin liittyvistä merkeistä, kuten videoista, peileistä, sokeudesta, taiteen katsomisesta ja valvontalaitteista, ei saada paljoakaan irti. Kuvakulmat ja kameranliikkeet pysyvät tavanomaisina, montaasi yllätyksettömänä. Toisaalta Ratner ei sorru täysin käsittämättömiin virhearviointeihin, kuten Ridley Scott, jonka käsistä muuten barokkisen tyylikäs Hannibal lipsahti elokuvan loppua kohden splatterfarssiksi.

Liuta huippunäyttelijöitä - Hopkins, Norton, Keitel, Fiennes ja Watson - tungeksii pienissä osissa yrittäen puhaltaa henkeä lyhyisiin kohtauksiin ja haaleisiin vuorosanoihin. Hopkins käy läpi Hannibalin maneerit kelvollisesti kun taas Fiennes ja Watson, joka esittää murhaajan sokeaa tyttöystävää, syttyvät pari kertaa intiimiin hehkuun, jota muualta elokuvasta ei löydy. Muuten Dolarhyde jää ontoksi ja jotenkin epäuskottavaksi - William Blaken väkevistä, puolipakanallisista, ja siten ilmeisesti demonisiksi luettavista, piirustuksista huolimatta. Lopputuloksena on keskiverto kertakulutustuote, menestysreseptistä häthätää kyhätty kohtausjono, joka rullaa tyydyttävästi, mutta joka hukkaa paljon potentiaalia.