Kurkistus rautakulissien taakse
Rautarouva on ennen kaikkea henkilökuva Britannian pitkäaikaisimmasta ja ensimmäisestä naispuolisesta pääministeristä, Margaret Thatcherista. Aihe on kieltämättä kiinnostava, sillä uransa aikana hän oli yksi kyseenalaistetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista poliitikoista. Elokuvaversiossa on kuitenkin omat ongelmansa, eikä vähiten siksi, ettei se tunnu juurikaan vastaavan hänestä aiemmin luotua kuvaa.
Elokuva kuvittelee Thatcherin henkilökohtaista kokemusta naispoliitikkona miesten hallinnoimassa maailmassa. Juoni pohjautuu jo osittain dementoituneen vanhan naisen muistoihin, eikä edes pyri luomaan selkeää kuvaa hänen poliittisesta urastaan. Sen sijaan elokuva viittaa hänen uransa merkkitapauksiin ylimalkaisesti ja liikoja selittelemättä, joten taustatiedot Ison-Britannian ja Euroopan historiasta 1970-luvulta 1990-luvulle tulevat tarpeeseen.
Lopputulos ei ole juonellinen, vaan ainoastaan päähenkilö toimii elokuvan kantavana voimana. Naisjohtajaa näyttelee Meryl Streep, joka on ennenkin näytellyt vahvoja hahmoja ja on siten luonteva valinta rooliin. Lopputulos muistuttaa rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan teattereissa pyörivää J. Edgar Hooverin muotokuvaa. Molemmat elokuvat pyrkivät todistamaan Leonardo DiCaprion ja Meryl Streepin kyvykkyyttä tulkita hahmoaan vuosikymmeniä ylittävän kaaren ajan. Turhankin selkeästi he tuntuvat tähtäävän pian jaettaviin elokuvavuoden palkintoihin.
Ohjaaja Phyllida Lloyd on oikeastaan tunnettu Lontoon teatterimaailmasta, missä hän on luonut uraa ohjaamalla musikaaleja. Hänen elokuvadebyyttinsä oli Abba-musikaali Mamma Mia! (2008). Teemallisesti tarinoita yhdistävät paitsi Meryl Streep ja voimakkaat naiset, myös löyhästi toisiinsa sidotut kohtaukset, joita rytmitetään tanssilla. Lloyd ei hae elokuvallisuutta juonellisuudesta ja välttelee selkeästi myös dokumenttimaisuutta. Sen sijaan elokuvallista kuvittelua luodaan tunteiden ja samaistumismahdollisuuksien painottamisen kautta.
Rautarouva onkin yritys katsoa julkisen kuvan taakse ja kuvitella mahdollisuus yksityisestä Thatcheristä, joka olisi voinut haluta panostaa perheeseen ja yhteisöllisiin arvoihin, mutta joka uransa takia oli pakotettu luomaan itsestään etäinen. Tämä on hieman ristiriitainen tavoite. Ei niinkään siksi, että Thatcher oli ja on edelleen yksi saarivaltion vihatuimmista poliitikoista, jonka julkisuuskuva oli hyvinkin voimakastahtoinen ja tunteeton. Vaan kenties siksi, että vaikka Thatcher olisikin kokenut sisimmässään olevansa nuori tyttönen, joka kaipaa vain rakkautta ja hyväksyntää, onko tämä se perintö, jonka hän kaikkien uravuosiensa jälkeen olisi halunnut jättää maailmalle.
Henkilökuvana Rautarouva avaa tilaa tunteelliselle kuvittelulle, mutta samalla se litistää poliittisen hahmon viihteelliseksi kopioksi, jonka päälle on liimattu glitteriä. Valitettavasti lähestymistapaa vesittää se, että varsinaiset tarinalliset mahdollisuudet jätetään ohueksi. Enemmänkin olisi aiheessa ollut aineksia kuin päällimmäiseksi mieleen jäävä Meryl Streepin näyttelijäsuoritus.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,6 / 9 henkilöä
Seuraava:
Kaivontekijän tytär
Aikansa elänyt tarina tyttären naittamisesta pitkästyttää. Ensi-ilta Turussa.
Edellinen: Säilöttyjä unelmia
Kaunis ja rauhallisesti etenevä episodielokuva kutsuu katsojansa pohtimaan ruuan tuottajia ja niihin liittyviä ongelmia.