Rambo valkokangas

On aika sammuttaa valot yläkerran kamareista, antaa tositoiminnan jytkeen viedä mennessään ja kehdata nauraa väärissä kohdissa. Kun Rambo lahtaa pahalaisen ilmantorjuntakonekiväärillä metrin päästä sikanaudaksi, sitä tietää, että korrektiuden, hyssyttelyn, selittelyn tai anteeksipyytelyn kanssa ei olla minkäänlaisissa väleissä. Tekee vain mieli nousta hurraamaan ja punnertaa päälle!

Rambo on äärimmäisen typerä, mutta kun kolikon kääntää, se on myös typerän rehdillä tavallaan äärimmäisen viihdyttävä, rosoisen komea ja ennen kaikkea puhdistava poikkeama nykyisestä sisäsiististä ja kliinisestä toimintaelokuvasta. Aika ajoin paha veri on vain kupattava pois.

Kasarin suurimman populaari-ikonin paluu valkokankaille tapahtuu ennen näkemättömän verisissä merkeissä. Vanhan koulun mahtipontisen miehinen, hupaisan kauhea, konstailemattoman karkea ja tekemällä tehty splatterimeininki heittää litratolkulla punaista keittoa, kilokaupalla jauhelihaa, kymmenittäin irtojäseniä ja räjähtäviä päitä päin näköä niin sumeilematta, että taantuminen tehokkaasta teurastuksesta ilakoivan teinipojan tasolle on tasan taattu ja terveiset cgi-pajojen kokista kippaaville nörteille ovat ilmiselvät.

Kolmannen Rambon Afganistanissa rypemisen jälkeen on kulunut parisenkymmentä vuotta ja entinen vihreä baretti on vetäytynyt viettämään eläkepäiviä Pohjois-Thaimaahan käärmeitä pyydystellen ja joella kruisaillen. Rambon letkeä arkirutiini saa kuitenkin särön, kun lauma lähetystyöntekijöitä saapuu häiritsemään ja tivaamaan venekyytiä syvemmälle pohjoiseen, Burmaan eli Myanmariin, jossa sisällissota on raivonnut jo vuosikymmeniä.

Aluksi perinteisen vastahakoinen Rambo torjuu tylysti hihhuleiden maailmanparannusselitykset ja kiteyttää hieman nihilistisemmän elämänfilosofiansa kommenttiin: "Fuck the world!" Mutta kuinkas ollakaan, viehkeän vaaleaverikön onnistuu kuitenkin koskettaa enemmän luonnonvoimien pieksemää karheaa kantoa kuin ihmistä muistuttavan Rambon paksun arpikudoksen täyttämää sielua ja sen melkein sammunutta pienen pientä idealismin liekkiä, joka kirkastuu viimein elokuvan epilogissa, jossa J. Rambon tarina parsitaan umpeen.

Blondin pauloissa mutta pitkin hampain ja posket kiukusta nykien Rambo kuskaa hyväntekijät jokea pitkin pimeyden sydämeen, jossa melkein jo odottaa näkevänsä Brandon eversti Kurtzin vastaanottokomiteana mutta jossa maailmanparantajat kuitenkin joutuvat saman tien tukalaan paikkaan Burman armeijan brutaalin terrorin jyrääminä. Lopulta Rambo joutuu menemään itseensä ja palaamaan SAS-veteraanin johtaman hurjan palkkasoturijoukon kera pelastaakseen sen, mitä lähetystyöntekijöistä on enää kidutusleirin mankelista jäänyt jäljelle. Mielipuolisen hurmeisessa finaalissa konekivääri raikaa jopa rankemmin kuin eräässä Peckinpah’n merkkiteoksessa.

Vaikka Rambo on todella esimerkillisen rautaisesti rytmitetty, sen henkilökuvat ovat odotetusti paperin ohuita. Kun alkupuolella rakennetaan henkilökohtaista tarinaa Rambon persoonan ja itsetutkiskelun kautta, palkkasotureiden liityttyä juoneen se häviää savuna ilmaan. Kuitenkin ehtii tulla selväksi, että etenkin toista ja kolmatta Ramboa hallinneet patrioottisuus ja poliittisuus eivät ole läsnä, mikä korostaa tähän mennessä eniten Rambon antisankaruutta. Hänet on luotu ja tehty tappamaan, ja mitä hän on tehnyt, on oma vika ja mitä hän on tekevä, on hänen itsensä vuoksi. Samanlaiseen lopputulemaan päätyi hiljattain myös yksi Jason Bourne. Toki Rambon lihamyllytyksestä tehdään aukottoman oikeutettua, kun prologissa kerrotaan Burman synkeistä tositapahtumista ja kun elokuvan sadistinen pääpahis on vielä kaiken kukkuraksi poikiin menevä pedofiili. Jo sietääkin saada huutia pelkästä periaatteesta.

Olisi ollut kiehtovaa nähdä enemmän dynamiikkaa rakennettuna Rambon ja palkkasotureiden välille pinnallisen päänaukomisen ja parin hassun kohtauksen sijaan. Sukeltaminen syvemmälle paatuneiden ja isännättömien soturiveteraanien ajatusmaailmaan olisi vienyt paljon lähemmäs Rambo-sarjan ensimmäistä elokuvaa siinä, miten instituutioissa ihminen on käytön jälkeen pelkkä poisheitettävä pelinappula. Toisaalta Stallone on myös perustellut Rambon lakonisuutta sekä karun dialogin niukkuutta sillä, että mitä enemmän Rambo puhui, sitä vähemmän kiinnostava hän oli, joten kaikki hitusenkaan turhalta turinalta haiseva leikattiin pois. Ja kieltämättä, Rambon bassomuminoissa, etäisyydessä ja vähäeleisyydessä on jotain kömpelön kiehtovaa, suuren läsnäolon massiivista voimaa. Iän myötä Stallonen lihakset ja pullottavat suonet ovat vain saaneet rutosti lisää luonnetta.

Sisällöltään Rambo jää toisen ja kolmannen elokuvan oikaistuksi ja yksinkertaistetuksi versioksi, josta on karsimisen jälkeen jäänyt käteen pelkkä toiminta. Mutta mikä tärkeintä, ja sisällöstä sinänsä viis, asenteesta ei ole tingitty, kun kerran puhtaasta väkivaltafantasiasta on kyse omalla oikeudellaan. Eikä kovaotteiseen toimintaan keskittyminen ole miinusta, päinvastoin, se on tehty entistä paremmin. Tältä oikean toimintaelokuvan pitää näyttääkin. Jätetään selittelyt muihin yhteyksiin.

Verisyydessään Rambo on selvää kulttikamaa, perseelle potkivaa ja hyville tavoille haistattelevaa vanhan koulukunnan tekijämiesten ilkeän iskevää ja hikisen sottaista, rujoa väkivaltahumppaa, jossa kaunistelu on tuntematon käsite. Kun pannaan ranttaliksi, niin sitten perkele pannaan. On ero tekemisellä ja mukamas tekemisellä. Mutta kai tästäkin joku kansankunnan moraalin vartija kehtaa nostaa välikyselyn kuin joskus vanhoina hyvinä aikoina konsanaan.