Rakkautta koleran aikaan valkokangas

Taas on tehty yksi romaanifilmatisointi. Tällä kertaa on vuorossa kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan. Jonkun verran Márquezia tuntien ymmärrän, miksi hänen kirjoistaan ei juuri elokuvia ole tehty. Ne ovat monivaiheisia ja runsashahmoisia, pitkien aikavälien ihastuttavan sokkeloisia kuvauksia. Mikä toimii kirjassa, ei välttämättä onnistu välittymään elokuvassa. Nyt ei ole onnistuttu, ei.

Köyhä Florentino Ariza rakastuu ylempiluokkaiseen Ferminaan (Giovanna Mezzogiorno) ja tämä vastaa nuoren romantikon tunteisiin. Nuoret vaihtavat keskenään rakkauskirjeitä ja ovat jo lupautuneet toisilleen, kun Ferminan isä (John Leguizamo) estää rakastavaisten aikeet ja kuljettaa tyttärensä pois.

Fermina nai varakkaan koleralääkärin (Benjamin Bratt), mutta Florentino vannoo jalosti ikuista rakkautta ja sanoo odottavansa Ferminaa vaikka maailman loppuun. Ujosta ja rakkauden pyörryttämästä pojasta kasvaa lempeä naistenmies, joka kaipuussaan lohduttaa itseään rakastelemalla lähes kaikkea, mikä liikkuu. Ajan myötä hänestä kehkeytyy varakas ja arvostettu laivayhtiön johtaja.

Rakkautta koleran aikaan on Karibialla 1800- ja 1900-luvun taitteessa tapahtuva yltiöromanttinen kronikka, jossa on ripaus mystiikan ja yliluonnollisuuden tuntua. Eteläamerikkalaisista kirjailijoista myös muun muassa Isabel Allende kirjoittaa samanhenkisiä, polveilevia suku- ja aikakausikertomuksia, ja Bille August ohjasi melko onnistuneen elokuvaversion Allenden Henkien talosta 1993. Siinä vahvuuksia olivat hienot näyttelijät, uskottavuus ja riittävä budjetti. Suurieleistä ja rönsyilevää kerrontaa on vaikea tehdä kengännauharahoituksella.

Budjetti ei ole tässä elokuvassa ongelma, vaan lähestulkoon kaikki muu. Mike Newell on ohjannut joukon menestyselokuvia, kuten Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Donnie Brasco ja Harry Potter ja liekehtivä pikari. Tälle elokuvalle hän on onnistunut tekemään jotakin todella kummallista. Tietäen Márquezin henkilöiden ja tarinoiden erikoisuuden sekä tekstin verevyydeen, ei ole yllättävää, että elokuvastakin ylilyöntejä löytyy. Mutta, että siitä on syntynyt pastissinomainen eeppinen yritelmä, jossa dialogi ja replikointi ovat hetkittäin kuin pahimmasta saippuaoopperasta, menee yli ymmärryksen. Mitä ihmettä tässä on haettu?

Florentinon ja Ferminan elämänvaiheet etenevät tahoillaan tasapaksusti viiden vuosikymmenen halki, mutta hahmojen ja tapahtumien erityislaatuisuudet eivät pääse kunnolla esiin. Elokuvasta huomaa, että siitä on jouduttu jättämään paljon herkullista, monikerroksista kerrontaa pois, sillä tarina jää hengettömäksi loppuunviedyksi suorittamiseksi. Márquezin rikas ja rönsyilevä kieli ei ole ainakaan tähän käsikirjoitukseen päätynyt. Ehkä nykymaailma on liian kyyninen vanhanaikaiseen tarinaan, tai elokuva vaatii katsojaa liikuttaakseen aitoromanttista mieltä. Yhtä kaikki, rakkauden kaikkivoipaisuuden hehkutus alkaa puuduttaa.

Ajatus vanhuuteen asti kestävästä rakkaudesta on toki kaunis, ja se koetinkivineen tälle elokuvalle suotakoon. Rakkautta koleran aikaan voi toimia melodraamana, mutta kovin vakavasti sitä ei pidä ottaa. Eihän se tee sitä itsekään. Hukkaan ovat menneet hienot raamit, kun lopputuloksena ei ole laadukasta draamaa, vaan kasaan kursittu rakkauspaketti. Se alkaa korniudessaan jossain vaiheessa jo huvittaa, mutta tämä ei liene elokuvantekijöiden tavoittelema reaktio.

Menetetystä maasta juuri Oscarin napannut Javier Bardem on kummajainen haikailevana Florentinona, vaikka hetkittäin onnistuukin sympaattisessa herkistelyssään. Muuten näyttelijäsuoritukset ovat joko teennäisiä tai samantekeviä. Suurin floppi on John Leguizamon näyttelemän Ferminan isän Brando-kähinäimitaatio. Hahmo ei toimi ollenkaan, ei etenkään Leguizamon pikkuroistomaisella karismalla. Siihen kun lisätään vielä elokuvassa kaupallisuussyistä espanjalaisittain äännetty englanti, epäuskottavuus paistaa Karibialta Suomeen asti.