Rakkautta ennen keskiyötä valkokangas

Kaavamaisuudestaan tunnetut romanttiset elokuvat tuntuvat tarjoavan katsojalle monasti pikemminkin huonoa komediaa kuin oikeasti kiinnostavaa sisältöä. Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua -elokuvasta (Before Sunrise, 1995) alkanut, nyt jo trilogiaksi laajentunut sarja edustaa kuitenkin onneksi lajityypin kunnianhimoisempaa laitaa. Toki senkin lähtöidea on asiaankuuluvan höyrähtänyt: parikymppinen Jesse (Ethan Hawke) tapaa elämänsä rakkauden Célinen (Julie Delpy) sattumalta junassa ja pari viettää unohtumattoman vuorokauden Wienissä vain erotakseen aamulla ilman toistensa yhteystietoja. Toisaalta kukapa meistä ei haluaisi uskoa tällaisen sattuman olemassaoloon?

Sarjan avausosan ja sitä seuranneen niin ikään erinomaisen Rakkautta ennen auringonlaskua -teoksen (Before Sunset, 2004) menestysresepti on yksinkertainen: henkilöhahmot vaeltelevat ympäriinsä idyllisessä ympäristössä keskustellen elämännäkemyksistään ja paljastaen vähä vähältä asioita itsestään. Huolellisen käsikirjoituksen, taitavan ohjauksen ja näyttelijöiden karisman ansiosta katsoja tempautuu väkisinkin mukaan hahmojen hämmästyttävän todentuntuiseen maailmaan. Sarjan jälkimmäinen osa, jossa pariskunta tapaa yhdeksän vuotta myöhemmin uudelleen Pariisissa, lienee itse asiassa tässä mielessä jopa edeltäjäänsäkin hypnoottisempi – ehkäpä siksi, että nyt myös Hawke ja Delpy olivat mukana kirjoittamassa elokuvaa.

Linklaterin uutuuteen Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) kohdistuu siis melkoisia odotuksia. Katsoja ei kuitenkaan joudu pettymään, sillä tavanomaisista jatko-osista poiketen trilogian kolmannessa näytöksessä jännite vain kasvaa siitäkin huolimatta, ettemme joudu enää jännittämään sitä, saako pari toisensa. Elokuvan alussa nimittäin selviää, että keski-ikää lähestyvät Jesse ja Céline ovat menneet naimisiin ja saaneet kaksostytöt. Kreikan-lomallaan he saavat tilaisuuden viettää yön ilman lapsiaan hotellissa, jolloin suhteeseen kasaantuneet ongelmat odotetusti kärjistyvät.

Kun nuoruuden romanttiset illuusiot on lopullisesti haudattu, jäljelle näyttäisi jäävän vain ankea arki lasten kasvattamiseen sekä uravalintoihin liittyvine kysymyksineen. Aiemmista osista tutut todellisuuden ja kuvitelman sekä ajan kulumisen teemat ovat siis edelleen mukana, kun päähenkilöt hakevat vastausta siihen, mikä on ihmissuhteen tarkoitus ja kannattaako heidän ylipäätään pysyä yhdessä. He eivät kuitenkaan voi matkustaa aikakoneella tulevaisuuteen selvittämään asiaa yhtä vähän kuin voivat palata ajassa taaksepäin muuttamaan valintojaan. Rakkautta ennen keskiyötä osoittaa elämän tapahtuvan tässä ja nyt ja laajenee näin käsittelemään onnellisuuden kiehtovaa kysymystä yleisemminkin.

Linklater lähestyy aihettaan kauniin runollisesti. Auringonlaskusymboliikkoineen teos muistuttaa hieman ranskalaismaestro Eric Rohmerin elokuvaa Vihreä säde (1986), joka rinnastaa ihmiselämän onnen valonpilkahdukseen. Elämä saa siis merkityksensä siitä, ettei ole ikuinen – tai kuten yksi elokuvan hahmoista osuvasti toteaa: ”Olemme vain läpikulkumatkalla.” Jopa edeltäjiään kaihoisampi, ja siksi mielestäni myös vielä upeampi, teos sisältää onneksi myös hieman aurinkoa loppuratkaisunsa muodossa.