Repeämä Ozon-kerroksessa
Rakkaus on yhtä kuin huono avioliitto. Rakkaus on innotonta ajautumista tilanteesta toiseen. Rakkaus on pakoa isommasta pahasta. Rakkaus on tapa, josta on päästävä eroon. Rakkaus – meno & paluu on pelottava elokuva. Se järisyttää romanttisen rakkauden ideologiaa niin hurjasti, että herkimpien kannattaa jo nyt juosta pakoon välttyäkseen maailmansa romahtamiselta.
Kolmekymppiset Gilles (Stéphane Freiss) ja Marion (Valeria Bruni-Tedeschi) tapaavat lomamatkalla, menevät naimisiin, saavat lapsen, elävät perhe-elämää ja eroavat. Heille rakkaus on ihmissuhteen kaava. Elokuva alkaa pariskunnan kirjoittaessa eropapereita ja jatkuu siitä sykäyksittäin kohti ensitapaamista. Käänteisen kronologian vuoksi tarina on pessimismin peittämää. Ero on läsnä jokaisessa menneen hetkessä.
Suomalainen nimi Rakkaus – meno & paluu on alkuperäisen, ihanan matemaattisen ja kylmän 5x2:n rinnalla kömpelö ja harhaanjohtava. Elokuvassa ei juurikaan ole rakkautta, jossa Gilles ja Marion voisivat käydä kääntymässä. Se tuskin kertoo edes rakkauden illuusiosta. Molemmat ovat auttamattomasti väärässä junassa.
Ranskalainen François Ozon on tehnyt viime aikoina elokuvia vauhdikkaasti ja kunnianhimoisesti. Uusin, Le Temps qui reste, ilmestyy tämän vuoden lopulla. Edelliset elokuvat 8 naista (2002) ja Swimming Pool (2003) ovat saaneet osakseen ansaittua mainetta niin teattereissa kuin festivaaleilla. Cannesissa Ozon oli ensimmäisen kerran kilpailemassa vuonna 1998 elokuvallaan Sitcom. Rakkaus – meno & paluu voitti Venetsiassa parhaan naispääosan palkinnon ja oli ehdolla myös Kultaisen Leijonan voittajaksi. Siitä huolimatta elokuvan voi nähdä Ozonin harha-askeleena pilven reunalta suonsilmäkkeeseen.
Ozonille tyypillinen hätkähdyttävyys ja visuaalinen tarkkuus toistuvat omanlaisinaan myös tässä elokuvassa. Ohjaajan pelottomuus lähestyä tavallisia asioita poikkeavasta näkökulmasta ja luottamus pysähtyneisiin hetkiin ja pieniin eleisiin ovat saaneet aikaan paljon kertovan tarinan. Pelkkä taidokkuus elämän, ihon ja kuvan pinnoilla ei kuitenkaan riitä. Rakkaus – meno & paluu kaatuu siihen, minkä Ozon aikaisemmin on kyennyt välttämään. Se käsittelee vakavaa aihetta liian vakavasti. Tunnepakoisen elämän kaunistelematon kuvaus ei tee katsojasta vastaanottavaa.
Elokuvan rikottu aikarakenne on palapelimaisten mementojen kultakaudella selkeydessään kiinnostava. Ozon on sanonut inspiroituneensa Jane Campionin televisiodraamasta, Two Friends (1986), jossa ystävyys kerrotaan lopusta alkuun. Käänteinen järjestys on hänen mukaansa ideaalein tapa kertoa rakkaustarina. Eron hetkellä katse kääntyy taaksepäin ja etsii syitä suhteen päättymiselle.
Ozonin tavoitteena oli tehdä jokaisesta viidestä episodista tyylillisesti erilainen, ja siinä hän on onnistunut. Ohjaajan oman määrittelyn mukaisesti psykologinen draama, ranskalainen keskusteleva ihmissuhde-elokuva, amerikkalainen valtavirta ja Eric Rohmerin kesäelokuvat kohtaavat rakkaudettoman romanssin kuvauksessa. Brassailevasta tyylikikkailusta ei silti ole syytä puhua. Eniten elokuva luottaa Bruni-Tedeschin ja Freissin näyttelijäsuorituksiin. Molempien työ on ammattitaitoista ja tasaista viiden kuukauden kuvaustauosta huolimatta. Vuodattavaan ylistykseen suoritukset eivät kuitenkaan innosta.
Elokuvasta on hämmentävää muodostaa mielipidettä. Se vaikuttaa ajoittain turhan hitaalta, ajoittain turhan tylsältä ja ajoittain turhan turhalta. Lopulta se saa epäilemään, onko negatiiviseen kallistuva mielipide sittenkin vain epätoivoinen yritys olla vastaanottamatta elokuvan raadollista maailmankuvaa? Rakkaus – meno & paluu ei edes yritä olla miellyttävä elokuva rakkaudesta. Tarina kertoo kahdesta ihmisestä, jotka epätoivoisesti yrittävät elää rakkautta. Se on hienovarainen, aneemisen poeettinen kuvaus ajautumisista yhteen ja erilleen. Koruton ja pessimistinen rehellisyys on ahdistavaa ja avartavaa – tai sitten vain tylsää.
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä