Rakas valkokangas

Rakkaan loppupuolella sen päähenkilö saa kuulla moitteita dramaattisuudesta ja huumorintajuttomuudesta. Jää katsojan arvioitavaksi ovatko nämä kohtuullisia näkemyksiä, mutta niihin kietoutuu tarinan ulkopuolelta kurottava ironia. Pohjoismaiset draamat tunnetaan ehkä ennen kaikkea niiden raadollisuudesta ja vakavuudesta, oli kyse sitten Ingmar Bergmanista tai Susanne Bieristä. Rakas ei ainakaan luo yhtään enempää uskoa siihen, että norjalainen perhe-elämä olisi muuta kuin arjen kärsimystä.

Idyllisen alun jälkeen Marian (Helga Guren) ja Sigmundin (Oddgeir Thune) liitto on ajautunut taitekohtaan. Maria hukkuu kotona työmäärään, jonka tämän ja edellisen liiton lapset tuottavat. Kun Sigmund saapuu pitkän työmatkan jälkeen kotiin, parin välit ovat ensin kylmät ja sitten kipeät. Vaikeuksien eskaloituessa Marian on otettava etäisyyttä perheestään ja löydettävä itsestään vastauksia siihen, miksi hänen elämänsä on hajoamassa.

Kyseessä on perin suoraviivainen elokuva. Näemme parisuhteen auvoisen alun ja vaikeimmat hetket. Päätös jättää näiden kahden väliin mammutin mentävä ellipsi on kuitenkin arveluttava. Elokuva tuntuu kiirehtivän ongelmien keskelle päästäkseen kiinni mehukkaaseen draamaan, jota useampi katkera riita tarjoilee. Toimivista suorituksista huolimatta on kuitenkin vaikea välittää syvällisesti konfliktista, jonka lähtökohtia emme tunne. Kun kriisin taustoja päästään lopulta selvittelemään, tuntuu että se tapahtuu auttamattomasti myöhässä.

Hetkittäin näytelmän dramaturgiaa tapailevan teoksen toteutus on pelkistetty. Musiikkia ei juuri ole, kompositiot ja blokkaukset ovat ilahduttavan yksinkertaisia. Kuvakerronnassa on onnistuttu tekemään fiksuja, hienovaraisia valintoja. Tiiviimmistä, ihmisten hallitsemista kuvista siirtyminen etäisiin, maailman tyhjyyttä korostaviin kokokuviin Marian jäädessä yksin. Tämä on yksi ratkaisu, joka tuo katsojan osaksi hahmon kokemusmaailmaa. Rakas onkin vahvimmillaan, kun se sallii verkkaisten hetkien tapahtua orgaanisesti ohjaillen katsojaa kuin hennoilla siiveniskuilla.

Eleetön toteutus kuitenkin rikotaan elokuvan jälkipuoliskolla. Valinta käyttää filmaattisia tehokeinoja on temaattisesti motivoitunut, silti valitut tekniikat ovat turhan suuripiirteisiä. Raskaampien keinojen, kuten takauman ja suoraan kameralle puhumisen käyttäminen tuntuvat turhan räväköiltä ja tulkintaa kaventavilta valinnoilta arkirealistisen matkan jälkeen.

Arkirealismia teos kuitenkin tarjoilee, lähestyen inhorealismia. Marian vastoinkäymiset ehtivät kasaantua niin korkeiksi, että katsoja osaa odottaa taakan tuskin kevenevän hetkeen. Halu etsiä vastauksia traumojen terapeuttisesta purkamisesta on avarakatseista, toteutus pinnallista. Ratkaisut, joihin päähenkilöt päätyvät, eivät tunnu ansaituilta suhteessa siihen, miten vähän heistä opitaan muuna kuin parisuhdedraaman välikappaleina. Erityisesti Maria olisi tarvinnut lisää vivahteikkuutta – ylityöllistetyn ja tunteitaan huonosti säätelevän perheenäidin roolin ulkopuolelta ei paljastu kovin paljoa.

Rakas tavoittaa toisinaan aitoja tunteita ja sen hidas, trauman vaikutukset ihmissuhteisiin tiedostava lähestyminen koskettaa varmasti joitakin katsojia. Teos kuitenkin ylipainottaa omaa vakavuuttaan, joka saa sen tuntumaan enemmän teatraaliselta kuin eletyltä.

Toinen norjalainen teos, The Worst Person in the World (2021), hyödynsi hukassa olemisen ja turhauttavien parisuhteiden aiheita tavalla, jossa monipuolinen ja paikoin kepeä kerronta ei syönyt tarinan kitkerää terää. Rakas on niin keskittynyt kouraisemaan katsojaa, että sen kosketus hahmoihin on lopulta häilyväinen – he ovat olemassa draaman ehdoilla, eivät uskottavina, kokonaisina persoonina.