Pyhän temppeliviikunan siemen valkokangas

Toisinaan elokuva voi tuntua vähäpätöiseltä todellisen maailman rinnalla. Jotta voimme suhtautua Pyhän temppeliviikunan siemeneen sen taiteellisilla ehdoilla, on tarpeen ensin käsitellä sen ehkäpä merkityksellisempää taustaa. Elokuvan päästyä Cannesin elokuvajuhlille ohjaaja Mohammad Rasoulof ja osa tuotantoryhmästä joutuivat Iranin roistomaisen hallinnon hampaisiin. Useilla tuomioilla uhattu Rasoulof pakeni maasta ja päätyi lopulta Saksaan. Kaikki tuotantoon osallistuneet eivät olleet yhtä onnekkaita.

Tämä tositarina on itsessään kylmäävä muistutus elokuvan kyvystä toimia kamppailun välineenä epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Onneksi teoksen meriitit eivät jää ainoastaan sen ulkopuolisiin tekijöihin. Kyseessä on pureva ja humaani tirkistys elämään oloissa, jotka kodin sisällä ja ulkopuolella kehittyvät ymmärryksen ylittäväksi painajaiseksi.

Iman (Missagh Zareh) on käyttänyt vuosikymmeniä kivutakseen eteenpäin Iranin oikeusjärjestelmässä. Hänen toivomansa ylennys tutkintatuomariksi ei kuitenkaan ole sitä, mitä hän toivoi. Työhön sisältyy kalvavia eettisiä dilemmoja, joita eivät auta Teheranissa eskaloituvat mielenilmaukset. Imanin perhe, hänen vaimonsa ja kaksi itsenäistyvää tytärtä, ajautuvat myös mielenilmausten myötä keskinäisiin ristiriitoihin. Keneenkään ei pian ole luottamista kodin seinien kummallakaan puolella.

Sosiaalinen media ja mahdollisuudet kuvata videomateriaalia kriisitilanteista on tehty osaksi elokuvaa tavalla, joka tuntuu tuoreelta. Searching (2018) oli edelläkävijä puhelimien ja koneiden käytössä osana kerrontaa, ja dokumentit kuten Kirje Alepposta (For Sama, 2019) mahdollistivat katseen juuri nyt tapahtuviin hirveyksiin. Temppeliviikuna hyödyntää pysäyttävällä tavalla oikeaa videomateriaalia iranilaisten kaltoinkohtelusta näyttämällä, miten perheen tyttäret kohtaavat sen kautta eri todellisuuden kuin vanhempansa. Puhelin ja nettiyhteys muodostuvat yhteydeksi todellisuuteen, joka yritetään sulkea väkisin.

Somen hyödyntämisen lisäksi Temppeliviikunan kerronnassa ei ole kaikista radikaaleinta omaperäisyyttä. Tarinana sukupolvien kuiluista ja perhedynamiikoista se ei yletä kovin kauas tutuilta seuduilta, mutta toimii niiden raameissa. Parhaat hetket pakottavat hahmot moraalisesti harmaille alueille, joissa näyttelijät loistavat. Soheila Golestanin kyky tasapainotella äidin pragmaattisia ja humaaneja vaistoja uskottavasti ansaitsee erityismaininnan.

Pyhän temppeliviikunan siemen on erikoinen yhdistelmä eeppistä ja intiimiä. Rakenteellisesti teos jakautuu kolmeen suhteellisen selvärajaiseen osaan, jotka voisi melkeinpä katsoa itsenäisinä teoksina. Lähes kolmen tunnin kesto ei tunnu sietämättömän raskaalta kokemukselta, koska kerronta pohjaa arkisiin hetkiin. Hieman episodimainen rakenne onnistuu syventämään elokuvan teemaa yksilön kyvyttömyydestä vaikuttaa tai toimia moraalisesti osana järjestelmää, jossa luottamus on harvinaista. Elokuvan edetessä tämä järjestelmä vaihtuu kasvottomasta valtakoneistosta perhehelvetiksi.

Kahden vahvan tunnin ja muutaman onnistuneen suunnanmuutoksen jälkeen Temppeliviikunan pakka kuitenkin hajoaa pahasti. Elokuvan lopullinen päämäärä tuntuu viihteellisemmältä, yksinkertaisempiin tunteisiin vetoavalta kuin mitä se oli pedannut. Sanoman punainen lanka pysyy kyllä mukana aivan viimeiseen kuvaan asti, mutta ainoa tapa nauttia siitä on suhtautua yliampuvaan finaaliin puhtaasti allegorisena.

Pyhän temppeliviikunan siemen on tärkeä elokuva sen herättämän reaktion vuoksi, mutta sen katsominen ei ainakaan himmennä tätä merkityksellisyyttä. Arkiset mutta kaikkea muuta kuin vähäpätöiset urheuden osoitukset mahdottomissa tilanteissa auttavat uskomaan muutokseen elokuvassa, joka ilman niitä olisi vailla toivoa. Toivonkin, että tämän elokuvan tekijöiden rohkeuden siemenestä kasvaa jotain vielä suurempaa.