Pussikaljaelokuva valkokangas

Lihi (Ylermi Rajamaa), Marsalkka (Jussi Nikkilä) ja Henninen (Eero Milonoff) ovat nykyajan antisankareita, niin sanotusti syrjäytymisen kynnyksellä. Muiden mukaan ”ihme urpoja”, ”sällejä” tai ”saatanan hippejä”. Keskioluesta nauttiva kolmikko itse sanoo venyttävänsä nuoruutta – koska niin voi tehdä kolmikymppiseksi asti olematta spurgu.

Finlandia-palkitun Mikko Rimmisen suosittuun esikoisromaaniin perustuva Pussikaljaelokuva seuraa kolmen kaveruksen hengailua yhden vuorokauden ajan Helsingin Kallion kaduilla, terasseilla, puistoissa ja baareissa. Moni Pussikaljaromaanin lukenut lienee ihmetellyt, miten kirja taipuu valkokankaalle. Eihän siinä varsinaisesti tapahdu mitään, ja sen tekee mestarilliseksi nimenomaan Rimmisen mainio kieli ja kerronta.

Pussikaljaelokuva on ohjaaja Ville Jankerin ensimmäinen kokoillan elokuva, mitä ei uskoisi lopputuloksesta. Jankeri on myös sovittanut romaanin elokuvaa varten, kirjailija Rimminen on ollut toisena käsikirjoittajana. Dialogi kuulostaa paikoitellen kirjalliselta, mutta mikä tärkeintä, Rimmisen persoonallinen kieli välittyy repliikkien kautta. Pientä tiivistämisen varaa olisi, mutta romaanin tunnelma on tavoitettu ja elokuva rullaa eteenpäin.

Loistavalla roolituksella on oma osansa elokuvan onnistumisessa. Jussi Nikkilän verestävät silmät henkivät väsynyttä Marsalkkaa. Eero Milonoff taas todistaa jälleen koomikon kykynsä Hennisenä. Suurelle yleisölle tuntemattomampi Rajamaa on niin ikään napakymppivalinta puheliaaksi Lihiksi. Siinä missä Nikkilä ja Milonoff ovat jo tähdittäneet monia kotimaisia menestyselokuvia, on Rajamaa tuttu paitsi teatterilavoilta myös Kalliostakin kertovan Plutonium 74 -yhtyeen solistina.

Taitavia näyttelijöitä nähdään myös sivuhenkilöinä, jotka ovat verrattomia, kuten Pussikaljaromaanissakin. Mukana ovat esimerkiksi Juha Kukkonen lippakiskan kahvittajana sekä Janne Reinikainen huvittavana kirja- ja kenkäkauppiaana. Petri Kotwican ja Dome Karukosken elokuvista tuttu Marjut Maristo on hurmaava nuorena Laurana, joka kiinnittää poikien huomion ja suhtautuu lempeän suvaitsevasti kolmikkoon.

Lihi, Marsalkka ja Henninen elävät yhteiskunnan reunalla. Paitsi rahattomuus ja työttömyys myös muiden ihmisten reaktiot kielivät heidän asemastaan. Moni katsoo nuoria miehiä kieroon, ja virkavallankin kanssa tulee ongelmia.

Mutta ystävyyden kuvaus tekee elokuvasta positiivisen: vaikka krapula jäädyttäisi ruumiin ja mielen, lompakko kumisisi tyhjyyttään tai raitiovaunussa jäisi tarkastajan haaviin, on pojilla kuitenkin toisensa. Uskollinen ystävyys nousee päällimmäiseksi etenkin elokuvan lopussa.

Elokuva on myös eräänlainen ylistys tekemättömyydelle. Joku voisi nimittää päähenkilöitä luusereiksi, mutta nämä tyhjäntoimittajat voittavat puolelleen – kuten Rimmisen romaanissakin. Pojat ovat hyväsydämisiä ja rennon kiireettömiä. He eivät tunne stressiä tai tarvetta suorittaa. Ihastuttavia sällejä.

Kesähelteessä kylpevä Kallion kaupunginosa todellakin on yksi elokuvan päähenkilöistä. Elokuvan Kallio on, kuten tosielämänkin, omaperäisellä tavallaan kaunis. Se ei ole siloteltu tai myöskään liioitellun rappiollinen, kuten elokuvissa tai tv-sarjoissa joskus näkee. Karheaa charmia ei glorifioida.

Kallio näyttäytyy kauniina myös Jarkko T. Laineen silmiä hivelevän kuvauksen ansiosta. Musiikkivalinnatkin ovat kohdallaan. Kaljoittelun, kahvittelun, puistoilun ja oleilun taustalla soi muun muassa Husky Rescue ja Damn Seagulls -yhtyeiden musiikki.

Pussikaljaelokuva on hauska ja sympaattinen. Se saa hyvälle tuulelle. Harmittamaan jää vain se, että Helsingin kesä on juuri lopuillaan.