Punainen Kohina valkokangas

Suomalainen elokuva on viime vuosina monipuolistunut pientuotantojen ansiosta. Vakiintuneen tuotantojärjestelmän ulkopuolella tehtävistä elokuvista puhutaan independent-tuotantoina, findie-elokuvina tai hienostuneemmin arthouse-elokuvina. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta käytännössä kyse on pienen budjetin elokuvista, joita tehdään rakkaudesta lajiin ilman rahalla pyörivää ammattimaista tuotantokoneistoa. Takavuosina puhuttiin myös harrastelijoiden elokuvista. Harrastelijuudella ei niinkään viitata ammattitaitoon vaan siihen, että elokuvanteosta ei saada elantoa.

Ilmiö ei ole mitenkään uusi, sillä elokuvia on tehty harrastusmielessä hyvinkin kunnianhimoisista lähtökohdista läpi elokuvan historian. Aikanaan nämä elokuvat jäivät useimmiten lähinnä pienen piirin iloksi, mutta digitaaliaika on avannut levitysmahdollisuudet elokuvateattereita myöten myös pientuotannoille.

Lähtökohtaisesti tämä on myönteinen asia. Tarjonta monipuolistuu ja uudet tekijät saavat näkyvyyttä. Tämä luo edellytyksiä erilaisille elokuville. Rohkeille avauksille ja visioille olisikin Suomessa tilaa ja tarvetta, sillä kotoisessa valtavirtaelokuvassa pitäydytään turhan usein turvallisiksi koetuilla mukavuusalueilla.

Digitaalisuuden suomilla levitysmahdollisuuksilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Teatterilevitykseen tuotavien elokuvien rima on madaltunut, eikä tämä ole välttämättä myönteinen asia. Moni lähtökohdiltaan kiinnostava elokuva kaipaisi hiotumpaa viimeistelyä, ennen kaikkea ulkopuolista katsetta, joka ohjaisi lopputulosta elokuvallisesti eheämmäksi ja siten yleisölle paremmin avautuvaksi. Tätä tosin Suomessa kaipaisi moni ammattimainenkin tuotanto. Kyse ei ole hollywoodilaisesta elokuvien sliippamisesta vaan yksinkertaisesti siitä, että elokuva täyttää ja ottaa paikkansa isolla valkokankaalla. Siihen ei useinkaan riitä hyvä idea ja usko omaan tekemiseen, tarvitaan myös resursseja, tai ainakin resurssien oikeanlaista kohdentamista.

Punainen Kohina on Sami Pöyryn käsikirjoittama, ohjaama, kuvaama, leikkaama ja osin tuottama elokuva. Sama henkilö kantamassa vastuuta usealla elokuvanteon merkittävällä osa-alueella harvemmin palvelee lopputulosta. Harva hallitsee elokuvanteon kaikkia osa-alueita suvereenisti, siksi elokuvanteko on yhteistyötä, vuorovaikutusta, jota ohjaaja luotsaa kokonaisnäkemystä rakentaen. Jos ohjaaja tekee myös kaikkea muuta, kokonaisuuden koossa pitäminen helposti horjuu. Lopputulemana on kokoelma ideoita ja yritystä vailla tarvittavaa yhteensovittamista eheäksi elokuvateokseksi.

Punaisessa Kohinassa on tartuttu tärkeään teemaan, yksinäisyyteen ja mielenterveyteen. Keskushenkilönä on syrjäisessä maalaistalossa yksin asuva Timo, joka kutsuu kaupunkiin muuttaneet nuoruudenystävänsä kylään. Jälleennäkeminen saa vähitellen outoja piirteitä.

Omia elokuviaan tekevässä ja puheitaan c-kaseteille nauhoittavassa Timossa on aineksia mielenkiintoiselle karaktäärille. Onnistuminen ei jää kiinni Jari Mannisen roolityöstä kuin ei muistakaan näyttelijöistä, jotka tekevät puitteet huomioiden hyvää työtä. Ongelmat ovat enemmän käsikirjoituksessa, kerronnassa ja elokuvallisessa ilmaisussa.

Timoa lukuun ottamatta elokuvan hahmoja ei ole kirjoitettu erityisen kiinnostaviksi. Lisäksi hahmojen väliset jännitteet ja motiivit jäävät tarinassa epämääräisiksi. Paljon lepää runsaan dialogin varassa, josta on paikoin hyvinkin haastavaa saada selvää. Kerrontaa on lisäksi hajautettu eri aikatasoille, mikä vaikuttaa enemmän kikkailulta kuin harkiten luodulta kerronnan rakenteelta, jonka avautuminen nostaisi jännitettä. Mielikuvaksi jää erikoisuuden tavoittelu, joka ei palvele lopputulosta.

Visuaalinen puoli ei tuo elokuvaan apuja. Kuvailmaisussa suositaan runsaasti kasvokuvia, millä lienee tavoiteltu tunnelman tehostamista. Pääosin hämärissä sisätiloissa kuvattu elokuva olisi kaivannut vastapainoksi avarampien miljöiden hyödyntämistä, mikä olisi tuonut elokuvaan visuaalista kontrastia. Tämä ei tosin ole vain Punaisen Kohinan ongelma, sillä suomalaisessa elokuvassa miljöitä hyödynnetään ylipäätään elokuvan visuaalisen tunnelman luomisessa yllättävänkin vähän.

Tämä on yksi syy suomalaiselokuvien usein varsin monotoniseen estetiikkaan. Kyse voisi toki olla tietoisesta tehokeinosta, mutta se vaatisi taakseen idean, jolla tuetaan kerrontaa. Suomalaiselokuvissa monotoninen estetiikka vaikuttaa olevan enemmän vain seurausta jostakin kuin tietoisesti tavoiteltu tyyliratkaisu. Punaisen Kohinan estetiikkakin tylsistyy hämäristä sisätiloista juontuvaan rakeiseen kuvanlaatuun ja runsaisiin kasvokuviin, joiden lomaan leikataan punaiseksi suodatettua kuvaa c-kasettinauhurista.

Tällä lienee yhteys elokuvan nimeen ja c-kaseteista tuttuun kohinaan, varsinkin matalia taajuuksia hallitsevaan niin sanottuun punaiseen kohinaan. Mikä yhteys tällä on sitten koko elokuvaan ja tarinan punaiseen lankaan, jää valitettavan epäselväksi.

Elokuvan taustalla vaikuttavissa teemoissa maaseudun autioitumisen yhteiskunnallisista ongelmista yksinäisyyden ja syrjäytyneisyyden aiheuttamiin mielenterveysongelmiin on paljon sisältöpotentiaalia, jota elokuvissa soisi enemmänkin purettavan. Punaisessa Kohinassa teemat jäävät kuitenkin sivulauseisiin, kun tilaa on annettu henkilödraamalle ja jonkinlaiselle jännityskertomukselle, joiden ontuva toteutus ei vie mukanaan vaan päinvastoin vieraannuttaa pois elokuvan parista.