Priscilla valkokangas

Baz Luhrmannin Elvis (2022) nosti rockin kuninkaan jälleen valokeilaan. Luhrmannin elokuva keskittyi Elvikseen ja hänen manageriinsa ”Eversti” Tom Parkeriin Elviksen puolison jäädessä sivulauseisiin. Nyt Priscilla on saanut Sofia Coppolan ohjaamana kokonaan oman elokuvansa Priscilla. Taustalla on Priscilla Presleyn omaelämäkerrallinen kirja Elvis ja minä, joka julkaistiin jo vuonna 1985. Asiasisällöllisesti mitään varsinaisesti uutta ei olekaan tarjolla.

Elämäkertoihin liittyy aina tietty problematiikkansa, sillä ne ovat subjektiivisia kertomuksia. Omaelämäkerrassa tämä on luonnollista ja täysin oikeutettua, mutta subjektiivisuudessa piilee ongelmia silloin, kun kertomus sisältää merkittävissä määrin muita ihmisiä. Tällöin yhden ihmisen, useimmiten kertojan, näkökulma saa huomion, mikä voi johtaa eri näkökulmien konfliktiin tai jonkun näkökulman hallitsevaan asemaan yleisen totuuden määrittelyssä.

Sofia Coppola lienee tiedostanut tämän problematiikan. Priscilla ei nimittäin kerro paljoakaan Elviksestä ja Priscillasta ihmisinä. Elvis ja Priscilla vaikuttavat enemmän esimerkkihahmoilta, joiden kautta Coppola käsittelee vallan, omistamisen, identiteetin ja vapauden teemoja. Elokuvalliset ratkaisut osaltaan puoltavat tällaista tulkintaa perinteisen elämäkertaluennan sijaan.

Varsinkin Elvis vaikuttaa tietoisen etäännytetyltä historiallisesti tunnistettavasta hahmostaan. Mumisevaa puhetapaa lukuun ottamatta Jacob Elordi täyttää Elviksestä lähinnä karikatyyriset piirteet. Myöskään Elviksen musiikkia ei elokuvassa kuulla. Taustalla ovat tekijänoikeussyyt, mutta ratkaisulla on myös elokuvalliset perusteet. Elvis on hahmo, johon kiteytetään käsiteltäviä teemoja, joita puretaan Cailee Spaenyn herkästi esittämällä Priscillan hahmolla.

Tiedettyjen tositapahtumien askelissa etenevä tarina alkaa kahden nuoren ihastumisena. Ongelmia suhteelle asettaa ikäero. Kyse ei ole niinkään Elviksen ja Priscillan ikäerosta vuosissa vaan siitä, että Priscilla on teini-ikäinen ja Elvis armeijassa oleva nuorimies. Vaikka aikeet olisivat kunnialliset, valta-asetelma on selvä, kun Priscilla ei ikänsä takia voi päättää omista asioistaan. Ajan kanssa asetelma syvenee ja Priscillasta tulee lopulta Gracelandin vanki, jolla on aineellisesti kaikki, ja enemmänkin, mutta tärkein on viety eli vapaus olla oma itsensä. Asian vakavuus ja mittakaava aukeavat ihmiselle usein vasta ajan kanssa.

Priscilla on oikeastaan elokuva tästä ajasta, vaikka kertookin näennäisesti Priscillasta ja Elviksestä. Periaatteessa ihmiset ovat yksilöinä vapaita olemaan mitä haluavat, mutta todellisuudessa ihmiset yrittävät olla toisten mieltymysten ja yleisten käsitysten mukaisia. Kyseessä on ilmiö, joka näinä sosiaalisen median aikoina saa ihmisissä esiin jopa maanisia piirteitä. Tarve hyväksytyksi tulemisesta ohittaa oikeuden olla oma itsensä.

Coppolan elokuvassa Elvis edustaa ulkoisia vaatimuksia siitä, mitä Priscillan edustaman nuoren tytön ja naisen tulisi olla. Nuorelle ja hänen identiteetilleen tämä tarkoittaa hämmennystä ylipäätään siihen, mitä on tai voisi olla. Vasta aika ja kokemus paljastavat vaatimusten mukaisen elämän valheellisuuden kaikesta materialistisesta hyvästä huolimatta. Niin kliseistä kuin onkin, materialla ei saa onnea ja rakkautta.

Syvällisemmän tematiikkansa päällä Priscilla kertoo lopulta ehkä sittenkin enemmän Elviksestä kuin Priscillasta. Siinä missä Prisicilla kuljetetaan elokuvan läpi lähinnä hämmentyneenä nuorena, Elviksestä piirtyy selkeämmin ihminen, joka ei hallinnut – tai hänen ei annettu hallita – omaa taitelijauraansa, jolloin hän koetti hallita edes jotain tärkeäksi kokemaansa eli luotettujen läheisten varaan rakentamaansa kotiaan. Tästä näkökulmasta Elviksestä piirtyy jopa inhimillisesti ymmärrettävä kuva. Toki toisenlaiseenkin tulkintaan elokuva antaa mahdollisuuksia.

Priscilla sen sijaan jää emotionaalisesti etäiseksi, jopa nukkemaiseksi. Tämä on Coppolalta kenties täysin tietoinen ratkaisu korostamaan elokuvan ydinteemoja. Varjopuolena on emotionaalinen tyhjyys, kun esteettisesti huoliteltu ilmaisu osaltaan kuin alleviivaa asioiden kolkkoa havainnointia vailla inhimillistä lämpöä. Tämä saa parituntisen elokuvan tuntumaan välillä puuduttavalta ja itseään toistavalta.

Priscilla on ajatuksia herättävä elokuva, mitä Sofia Coppolalta sopi odottaakin. Romanttista tarinaa kaipaavat se jättää kylmäksi. Elviksestä ja Priscillasta innostuneille se ei tarjoa mitään uutta. Vallan, identiteetin ja vapauden teemoista kiinnostuneille se antaa kutkuttavia ajatuspolkuja.