Pride and Glory valkokangas

Poliisivoimien korruptiosta on tehty lukuisia erinomaisia elokuvia – menneiltä vuosikymmeniltä mieleen tulevat ensimmäisinä muun muassa Sidney Lumet'n käänteentekevä Serpico – kadun tiikeri (1973) ja William Friedkinin lohduton Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985). Gavin O'Connorin ohjaama Pride and Glory ei näistä klassikoista poiketen valitettavasti tuo genreen mitään uutta, vaan kulkee niin sisältönsä kuin kerrontansakin puolesta tuttuja latuja.

Eturivin näyttelijöiden tähdittämässä tarinassa neljä New Yorkin poliisivoimien lainvalvojaa kuolee pieleen menneessä huumejengin pidätyksessä. Takaisin remmiin suostuva Ray (Edward Norton) saa selville, että juttuun on sotkeutunut omia miehiä ja kohtaa moraalisen dilemman, kun jäljet johtavat hänen omaan veljeensä (Noah Emmerich) ja lankoonsa (Colin Farrel). Päällystöä edustava isä (Jon Voight) kehottaa Rayta vaalimaan ammattikunnan mainetta ja perheyhteyttä. Ovatko nämä asiat todella totuutta arvokkaampia?

Elokuva keskittyy kuvaamaan New Yorkin katujen raakaa todellisuutta. Kaupunki näyttäytyy siinä armottomana taistelukenttänä, jonka vastakohtana toimii eheyttävä perheidylli. Raskaan ammatin omaaville päähenkilöille on lisäksi kasattu kaikki mahdolliset vaikeudet aina avioerosta ja vaimon syövästä isän alkoholismiin. Oikeudentajun hämärtymiseen johtaneista seikoista vihjataan ohimennen rahapulaan ja oman perheen suojelemiseen, mutta näihin lieventäviin asianhaaroihin ei elokuvassa kuitenkaan tartuta. Tarinan selkeästi pahat pahikset näyttävät vain yksinkertaisesti muuttuneen paatuneiksi, kokaiinia nuuskaaviksi ja ihmisiä hakkaaviksi sekopäiksi, joita kohtaan katsoja ei voi hyvällä tahdollakaan tuntea sympatiaa.

Pride and Gloryn tuskastuttavin piirre on juuri tämä mustavalkoisuus, sillä se ei kirkasotsaisuudessaan pysähdy hetkeksikään pohtimaan poliisin ammatin ristiriitaisuutta. Sen sijaan katuja voi sen mukaan niin vain halutessaan partioida otsikon mukaisen ammattiylpeyden ja kunnian säilyttäen. Pysymällä lujana totuus tulee kuulluksi ja kaikki väärin tehneet saavat lopulta ansionsa mukaan. Pehmeämpiä otteita suosivan Rayn ja hänen selkärangattoman kollegansa vastakkainasettelun seurauksena elokuva sisältää melkoista väkivallalla revittelyä. Skaala ulottuu jatkuvasta kovaotteisesta kiristämisestä ja kuulustelemisesta täysin anteeksiantamattomaan kohtaukseen, jossa pikkuvauvaa uhataan käristää silitysraudalla. Fyysisen voimankäytön esittely saavuttaa absurdin mittasuhteet viimeistään loppukohtauksessa, jossa päähenkilöt ottavat mittaa toisistaan nyrkkitappelussa.

Elokuvassa lain vastapuolta edustavat tietysti ulkomaalaistaustaiset huumerikolliset, jotka eivät ole piiruakaan hairahtaneiden poliisien yläpuolella. Toisaalta vähintään yhtä uhkaava tekijä on verenhimoinen jenginuoriso, jolle elokuvan suurin lainrikkoja lopulta uhrataan pitkäpiimäisen kaksituntisen päätteeksi.