Postia pappi Jaakobille valkokangas

Klaus Härö lunastaa viimeistään nyt hienon esikoiselokuvansa Näkymättömän Elinan antamat lupaukset. Häröllä on suomalaisohjaajaksi harvinainen taito visualisoida eheästi syvän inhimillisen kosketuspinnan omaavia tarinoita. Tehdä elokuvallista elokuvaa.

Äideistä parhain ja Uusi ihminen olivat kuvien kertovuudeltaan tunnistettavaa Häröä, mutta Elinan kerronnan sielukkuutta ne eivät täysin tavoittaneet. Härön hienovarainen tapa käsitellä ja ymmärtää ihmisyyttä on ollut Elinassa vertaansa vailla. Kunnes nyt Härön neljäs pitkä elokuva, Postia pappi Jaakobille, osoittautuu Elinan kaltaiseksi pieneksi suureksi elokuvaksi.

Kaarina Hazard esittää Leilaa, elinkautisvankia, joka armahdetaan. Leilalle osoitetaan paikka syrjäisestä pappilasta. Vastentahtoisesti hän avustaa Heikki Nousiaisen tulkitsemaa sokeaa pappi Jaakobia. Leila lukee ääneen Jaakobin saamat kirjeet ja kirjoittaa lähettäjille papin sanelemat vastaukset. Kirjeitä tulee päivittäin. Ihmiset tarvitsevat tukea, uskoa elämässä selviytymiseen. Eivätkä Leila ja Jaakob ole poikkeuksia.

Kaarina Hazard ja Heikki Nousiainen tekevät vavahduttavat roolit. He ovat aitoja ja luontevia. Heidän hahmoistaan pitää, varauksettomasti. Hahmoihin ja tarinaan haluaa samaistua.

Käsikirjoitus on onnistunut. Perustana on amatöörikirjoittajan Jaana Makkosen tarina, jonka Härö on itse viimeistellyt. Draaman kaari sulkee sisäänsä. Ihmisyyteen, anteeksiantoon, lähimmäisen auttamisen vilpittömyyteen ja itsensä hyväksymiseen pureutuva tematiikka kasvaa tarinan myötä. Loppu vetää hiljaiseksi. Kokeneemmankin katsojan.

Tarinassa on monta sentimentaalista sudenkuoppaa, johon osaamattomammat kädet olisivat voineet elokuvan suistaa. Jopa lopun vaanivan pateettisuuden Härö väistää taitavasti. Tarinalangat sidotaan vähin elein yhteen ja lopetus kokoaa tematiikan sanomaksi ihmisyydessä piilevästä anteeksiannosta ja hyvyydestä.

Härö taitaa klassisen elokuvakerronnan ihailtavasti. Hän ymmärtää kuinka huomaamattomin keinoin emootioita pitää käsitellä. Äideistä parhaimman sentimentaalisuus on häivytetty pois. Nyt tunteet iskevät aidosti, ja paljon suuremmalla voimalla.

Tämä voima kumpuaa paljolti kuvasta ja äänestä. Dani Strömbäckin musiikki tukee kuvaa ja tarinaa esimerkillisesti. Ja kuva on taidokasta. Vaikea uskoa, että Postia pappi Jaakobille on alkujaan tehty tv-elokuvaksi. Onneksi se on ymmärretty tuoda valkokankaalle, jossa Härön kyky visualisoida tarina pääsee oikeuksiinsa. Tilojen ja miljöön kuvallinen hallinta on harmonista ja kaunista. Muukalaisessa vakuuttanut kuvaaja Tuomo Hutri kykenee vangitsemaan kuviin käsikosketeltavaa tunnelmaa vaikka digille kuvaamisessa on saatettu jotain pientä filmimateriaalin herkkyydestä kadottaakin.

Postia pappi Jaakobille on pienimuotoinen, tarkkaan rajattu draama, joka on kaikilta osa-alueiltaan onnistunut. Pienet ja yksinkertaiset tarinat ovat usein suurimpia kertomuksia ihmisyydestä. Kauniita ja aidosti koskettavia.