Poju – Et koskaan lennä yksin valkokangas

Eurooppalaisanimaatiot ovat viime vuosina alkaneet tapailla jalansijaa amerikkalaisyhtiöiden hallitsemasta animaatiokentästä. Tekninen kehitys on kaventanut pienten ja suurten tuotantojen visuaalista kuilua, vaikka eron toki edelleen huomaa. Pienemmissä tuotannoissa selkeä kotikutoisuus alkaa kuitenkin olla taaksejäänyttä aikaa ja visuaalinen jälki riittää kannattelemaan animaatioita, joissa on usein enemmän persoonallisuutta kuin isolla rahalla tehdyissä turboahdetuissa vauhtianimaatioissa.

Islantilainen animaatio on Suomen valkokankailla kiinnostava erikoisuus. Saarivaltiossa on tehty monia mielenkiintoisia ja kansainvälisestikin huomioituja näytelmäelokuvia. Kurmitsanpoikasesta kertovalla animaatiolla ei maailmaa valloiteta, mutta pienimuotoinen lastenanimaatio tarjoaa miellyttävän vaihtoehdon animaatiotarjonnan valtavirtaan.

Poju – Et koskaan lennä yksin ei sisällä mitään uutta tai ihmeellistä. Tarina on perusasetelmiltaan tuttu ja muistuttaa lähtökohdiltaan muutaman vuoden takaista eurooppalaisanimaatiota Riku Haikaraa (2017). Tällä kertaa omilleen jäävä linnunpoikanen on kurmitsa, joka lyöttäytyy yksiin vanhan riekon kanssa selviytyäkseen talvesta ja löytääkseen tien Paratiisilaaksoon.

Siinä missä Riku Haikarassa laiminlyötiin tarinaa ja sorruttiin laiskaan komiikkaan, Pojussa on luotettu tarinaan ja sen melankoliseen tunnelmaan vauhdin ja huumorin sijaan. Vaikka tarina on yksinkertainen ja aikuiselle turhankin tuttu ja ennustettava, kerronnassa pureudutaan lapsen näkökulmasta toimivalla tavalla luonnon välillä armottomiinkin lakeihin. Kuolemaa ja selviytymistä käsitellään luonnollisesti ilman ahdistavuuden painolastia tai alleviivattua tunteisiin vetoamista, mikä on oikea lähestymiskulma esikouluikäisille tai koulunsa aloittaneille katsojille, jotka edustavat elokuvan ensisijaista kohderyhmää.

Eskari-ikäinen uppoutui elokuvan tarinamaailmaan varsin intensiivisesti kiitos lapselle helposti samaistuttavien eläinhahmojen. Tarinankuljetus ja jännite rakentuvat elokuvassa Pojun seikkailuihin ja kokemuksiin, jotka ovat sisällöllisesti painotettuja kohkaavan toiminnan ja melskeen sijaan.

Maltillisempi toiminta ei ollut ainakaan lapsen katsomisintensiteetin kannalta ongelma, pikemminkin päinvastoin, sillä tarinalle ja hahmoille annettu tila tuntui vetoavan kohderyhmäikäiseen katsojaan. Vakavampien teemojenkaan käsittely ei ahdistanut, sillä kerronta säilyi emotionaalisesti riittävän neutraalina.

Suuria elämyksiä Poju ei tarjoa, mutta kerronnallisesti astetta rauhallisempana ja tarinavetoisempana se on virkistävä vaihtoehto nykyisessä lastenanimaatiotarjonnassa.