Poika ja ilves valkokangas

Alemmuudentunne - suomalaisen sielun räjähtävä käyttövoima tai pahinta mahdollista happoa. No minkäs sille voi, ettei populaarikulttuurin saralla tältä Aasian pikku niemimaalta ole kovin ruusuinen tie maailman otsikoihin ja suuriin myyntilukuihin. Jolloin yrityksetkin ovat hupaisia. Tytöt vinguttavat viulua ja levittelevät ihmisten edessä mustalla nahalla piilotettua kalleintaan. Tai pojat näyttävät taitojaan. Ajavat autoa, potkivat palloa tai lätkivät kiekkoa. Tai tarjotaan ruotsalaiseen tapaan sitä jo kertaalleen nieleskeltyä samaa sontaa, mihin maailma on jo ajat sitten tukehtunut. Elokuvan saralla on käsittääkseni pysynyt jonkinlainen tolkku, siis toistaiseksi. Tosin muistuu mieleen Pekka Parikan kansalliseepos ja kansallisromantisoitu sotakuvaus Talvisota, joka tavoitteli suuren kotimaisen hurmoksen saattelemana yhtä suurta kansainvälistä menestystä. Kerättiin sympatioita, odoteltiin Oscareita - ja odotellaan vieläkin. Mutta ei hätää, nyt olisi sopivasti elokuvan joulusesongin ytimessä tarjolla uusi yritys. Raimo O. Niemi on ohjannut Ranuan ja Posion ympäristöön sijoittuvan kansainvälistä yleisöä tavoittelevan koko perheen seikkailuelokuvan nimeltään Poika ja ilves.

© 1998 Wildcat

12-vuotiaan Tomin (Konsta Hietanen) äiti on puoli vuotta sitten kuollut. Hän muuttaa eläintutkijaisänsä (Antti Virmavirta) kanssa Jouko-enon (Risto Tuorila) luokse lappilaiseen eläinpuistoon, äidin lapsuusmaisemiin. Projektina on kokeilla tarhailveksen istuttamista Lapin erämaihin. Ja siitä hetkestä kaikki alkaa mennä vikaan. Isä ajautuu vaikeuksiin, koska paikallisilla poromiehillä, Jouko-eno mukaan lukien, on omat pelkonsa vapaana liikkuvan ilveksen suhteen. Samalla Tomi huomaa kiintyneensä kiistan kapulaan Leevi-ilvekseen (Väinö-ilves), mikä ei ole sinänsä ihme, ilvekset kun sattuivat olemaan myös hänen äitinsä suuri rakkaus.

Ilvekset ovat muutoinkin paikkakunnalla tabu, sillä niiden katoamiseen alueen erämaista näyttää liittyvän salaisuus, josta kukaan ei halua erityisemmin puhua. Ja Leevillekin eläinpuistolla on varattuna oma suunnitelma, johon Tomilla ei ole aikomustakaan taipua. Toisaalta mustanpuhuva salametsästäjä Haapalakin (Jarmo Mäkinen) haluaisi nähdä Leevin - täytettynä.

Jalostettua tuotantoa ja hiottua palikkaa

Kansainvälistä yleisöä silmälläpitäen Pojan ja ilveksen tuotantoon on kiinnitetty poikkeuksellista huomiota. Budjetti on ollut suomalaisittain muhkeat 13 miljoonaa markkaa, josta puolet on haalittu kasaan ulkomaisista lähteistä. Lisäksi elokuvasta on tehty kaksi kieliversiota. Suomenkielisen lisäksi elokuva tehtiin myös englanninkielisenä nimeltään Tommy and the Wildcat. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kohtaukset kuvattiin toiseen kertaan englanniksi ja lopulta kyseinen versio lähetettiin Kanadaan uudelleenäänitettäväksi. Samalla on kiinnitetty huomiota käsikirjoituksen hiomiseen, apua siihen on haettu amerikkalaiselta Martin Danielilta. Eli kaikin puolin on pyritty jouhevaan, näyttävään ja häpeilemättömään kansainvälisen tason elokuvaelämykseen.

Mitä tällä koneistolla sitten on saatu aikaiseksi? Ehkäpä suomalaisen studiojärjestelmän jälkeisen elokuvan amerikkalaisin tuote. Karamelli, jonka henkilöhahmot ovat sisältä sopivan ristiriitaisia ja joka sisältää upeita kesäisiä ja talvisia postikorttimaisemia, pakahduttavan tunnekylläistä musiikkia, pikkujännää toimintaa, valmiiksi pureskellun auvoisen loppuratkaisun, söpöjä eläimiä sekä kaikkia kansankerroksia ikään katsomatta hivelevää lapsen sankaruutta. Yllättävästi tähän sankaruuteen tarvitaan fyysinen suoritus, sillä olisihan se omituista, jos tässä maailmassa saisi kunnioitusta mielipiteillään ja persoonallaan. Kyseessä on siis kaikin puolin siisti ja särmistä hiottu amerikkalainen perhe-elokuva. Väitän näkemättä, että elokuvan englanninkielisessä versiossa suomalaisesta omaleimaisuudesta ei ole hajuakaan, vaan kyseessä saattaisi olla tapahtuma missä tahansa Montanan vuoristoalueella, sikäli kun siellä nyt ilveksiä sattuu liikkumaan.

Näyttelijät tuovat särmää

Vaikka elokuvan amerikkalaisuus sattui ainakin allekirjoittanutta nyppimään, kuitenkin on myönnettävä, että Pojan ja ilveksen näyttelijätyötä on kauttaaltaan ilo seurata. Konsta Hietanen on erinomainen äitiään kaipaavana Tomina, lapsena, jolle ilveksen kautta selviää tukku elämän perusasioita. Risto Tuorilasta ei ole tässä yhteydessä syytä sanoa sen enempää, kuin että kyseessä on mielestäni kameran edessä Suomen paras miesnäyttelijä, joka Jouko-enona on Pojassa ja ilveksessä täynnä aikuisen miehen jäyhyyttä ja lämpöä sekä samalla haavoittuvuutta, joka saattaa milloin tahansa muuttua kovuudeksi ja arvaamattomaksi raivoksi. Jarmo Mäkisen synkkä Haapala on taas uhkaava Tomin vastavoima ja Joukon kiusaaja.

Tärkein kysymys tämän lajityypin elokuvissa tietysti on, oliko perhe-elokuva, Poika ja ilves, viihdyttävä. No olihan se. Ainakin keski-ikäistyvän kriitikkosedän mielestä. Kyseessä on puolitoista tuntia sujuvaa elokuvakerrontaa, josta kaikille jää lopulta hyvä mieli. Ja niinhän sen jouluna tuleekin olla. Katsomossa ei pahemmin tarvitse vaivautuneesti kiemurrella elokuvan suomalaisuutta, joskin ajoittain elokuvan suuria tunteita maalaileva taivaallinen sinfoniaorkesteri saattaa lyödä aikuiskatsojan mielestä liukkaasti yli. Toisaalta tahaton komiikka on usein kyynikolle sitä parasta komiikkaa. Siis kaikin puolin sopivan kilttiä ja harmitonta kulutustavaraa joulunalusviikolle. Ja tuleva jokavuotinen joulunajan tv-riesa Metsoloiden joulun ja Samusirkan joulutervehdyksen höysteeksi.