Poika ja haikara valkokangas

Hayao Miyazaki jäi näyttävästi eläkkeelle vuonna 2013 elokuvallaan Tuuli nousee. Tarinoita tämä ei ole kuitenkaan estänyt syntymästä ja Miyazaki tekee näyttävän paluun valkokankaille kokopitkällä elokuvallaan Poika ja haikara kymmenen vuotta eläköitymisensä jälkeen. Tarina yhdistelee elementtejä Miyazakin luomista maailmoista vaivattomasti, silti toistamatta itseään. Suoraviivaisen tarinan sijaan Poika ja haikara viipyy katoavissa hetkissä ja menetyksen käytävillä.

Mahito-poika matkustaa sodan jaloista Tokiosta maaseudulla sijaitsevalle sukutilalleen. Hänen äitinsä on kuollut pommituksissa ja isä on rakentanut uuden elämän Mahiton tädin kanssa. Mahito tuntee itsensä ulkopuoliseksi uudesta perheestään, koulumaailmasta ja ympäröivän sukutilan tarinoista. Läheinen lampi salaperäisine tornitaloineen vetää häntä puoleensa, vaikka sinne on kielletty menemästä. Sinnikkään haikaran kutsut saavat Mahiton kiinnostuksen heräämään ja pian hän astuu ovesta maailmaan ajan, elämän ja todellisuuden rajalla.

Menetyksen moninaiset kerroksen ovat Poika ja haikara -elokuvan keskiössä. Kuten niin useissa Miyazakin elokuvissa myös Mahito on napattu juuriltaan ja joutuu nyt rakentamaan elämänsä uudessa kodissaan. Menetyksen kanssa kamppaileva esiteini ei halua päästää lähelleen muita ihmisiä ja hiljainen kapina saa hänet hakemaan tukea todellisuuden toiselta puolelta, jostain häntä suuremmasta tarinasta. Välitilaan astuminen sysää muutoksen vauhdikkaaseen käyntiin ja pakottaa hänet tekemään nopeita päätöksiä omasta kohtalostaan elävien parissa.

Poika ja haikara on upeasti animoitu juhla silmille. Erilaiset todellisuuden tasot eroavat toisistaan animaatiotyylien ja värimaailmojen kautta. Tokion pommitusten tulimeren traumaattinen kokeminen on täynnä impressionistista liikettä ja viivoja, jotka sulavat kuumuudessa liekkeihin. Maaseudun hillityn ja kirkkaan realismin rikkoo unenomainen maailma, joka tunkee paikoitellen jopa groteskin rumana läpi todellisuuden raja-aitojen ryöpsähdellen värikylläisenä valloilleen. Erityisesti valon ja veden kuvaus on taiturimaista.

Luonto ja elementit ovat voimakkaasti läsnä myös Poika ja haikara -elokuvassa, vaikka tällä kertaa luonnonsuojelun teemat eivät ole pinnalla yhtä vahvasti kuin Miyazakilla aiemmin. Lintujen asuttamassa todellisuudessa ruokaketjut ovat kääntyneet päälaelleen, kun undulaatit janoavat ihmislihaa ja suloisia luonnonhenkiä wara waroja. Ihminen voi haluta ylläpitää maailman järjestystä ja harmoniaa, mutta onko meillä siihen oikeutusta, onkin eri asia. Vaikka sodan tuhot eivät ylläkään todellisuuden toiselle puolelle, muistuttavat ne siitä, miten vaarallista valta harvojen käsissä voi olla.

Toisin kuin Miyazakin aiemmat elokuvat, Poika ja haikara ei tarinallisesti ole täysin kompakti kokonaisuus. Sen näkökulma on Mahiton, joka kamppailee sotatraumojen, surun ja kivuliaan päävamman kanssa. Hänen unenomainen maailmansa saa painajaismaisia sävyjä ja muistot ottavat vallan hänen elämästään jo ennen kuin verho todellisuuden edestä vedetään pois. Kielletyn tornin alati muuttuva pohjapiirros alkaa muistuttaa alitajuntaa, jonka maanalaisiin käytäviin on helppo eksyä ikuisiksi ajoiksi.

Poika ja haikara muistuttaa tunnelmaltaan enemmän Prinsessa Mononokea (1997) kuin Naapurini Totoroab (1988), mistä kertookin se, että elokuva on Suomessa saanut 12 vuoden ikärajan, eikä sitä ole dubattu suomeksi. Elokuva ei ole erityisen pelottava, mutta sen kuoleman ja menetyksen teemoja käsitellään pohdiskelevampaan ja melankolisempaan tyyliin kuin Miyazakin kokoperheen elokuvissa. Hetkellisyyttä painottavan tarinan navigoimisessa katsojaa helpottavatkin Miyazakin maailmoista tutut elementit ja teemat.