Pimeyden ytimessä valkokangas

Pimeyden ytimessä -elokuvassa on sama lähtökohta kuin viimevuotisessa State of Playssa: kehutusta englantilaisesta minisarjasta tehdään tiivistetty kahden tunnin versio Hollywoodissa. Tässä tapauksessa uusioversio on lähtöisin vuonna 1985 tehdyn minisarjan ohjaajalta ja tuottajalta. Bond-elokuvia onnistuneesti uudistanut Martin Campbell on ohjannut sekä minisarjan että elokuvan.

Perusasetelma on sama. Tyttärensä menettänyt poliisi alkaa tonkia jälkikasvunsa elämää ja joutuu keskelle ydinasepolitikointia ja likaista peliä. Taustatarina on päivitetty Thatcherin ajan Isosta-Britanniasta nykypäivän Bostoniin ja paljon karsimista on tehty, jotta kuuden tunnin tapahtumat saataisiin kerrottua kahdessa tunnissa. Minisarjaa en ole nähnyt, mutta elokuva tuntuu tosiaan karsitulta versiolta. Kovinkaan monimutkaisiin asetelmiin asti ei päästä, tapahtumia selitetään näyttämisen sijaan ja ennalta arvattavuuskerroin on iso. Asiat paljastuvat ja ratkeavat helposti, mikä ei varsinaisesti saa puristamaan käsinojia. Kylmän sodan ilmapiirille ei myöskään ole löydetty yhtä hyvin toimivaa nykypäivän vastinetta.

Autopilotilla etenevän salaliittotrillerin lisäksi Pimeyden ytimessä on myös kostoelokuva, ja tämä puoli toimii paljon paremmin. Pääosassa on pitkän tauon näyttelemisestä pitänyt Mel Gibson, jonka karismaan pitkälti nojataan. Murtunut, holtiton ja harhoja näkevä mies on kuin Tappavien aseiden Martin Riggs vanhoilla päivillään ja ilman huumorintajua.

Gibson ja Ray Winstone ovatkin ne asiat, mitkä nostavat elokuvan yhdentekevyydestä. Winstone näyttelee huippusalaista valtion asioidenhoitajaa, jonka rooli elokuvassa jää kyllä täysin irralliseksi, kenties edellä mainitun karsimisen vuoksi. Hahmo itsessään on kuitenkin mielenkiintoinen, ja Winstonen sekä Gibsonin keskustelut ovatkin elokuvan mielenkiintoisinta antia. Verkkaisesti etenevä elokuva on näissä keskustelukohtauksissa suorastaan leppoisa.

Pimeyden ytimessä on pätevä comeback huimasti vanhentuneelta Gibsonilta. Ja vaikka juoni ei saakaan hurraamaan, on elokuva tunnelmaltaan onnistunut. Tapahtumapaikkana olevaa Bostonia kuvataan mukavan täyteläisillä väreillä kontrastina synkille tapahtumille. Ilmapiirissä on hieman samaa kuin The Departedissa (2006), mikä voi johtua vain samasta tapahtumapaikasta, tai sitten samasta käsikirjoittajasta kummassakin elokuvassa.