Perhoset valkokangas

Ohjaaja Jenni Toivoniemen ensimmäinen kokopitkä ohjaus, Seurapeli (2020), oli raikas tuulahdus suomalaisessa elokuvassa. Toivoniemen itse käsikirjoittama elokuva kykeni käymään keskustelua sukupuolirooleista, luokasta ja parisuhteista. Hänen uuden elokuvansa Perhoset on käsikirjoittanut tällä vuosikymmenellä palkintoja niittänyt Anna Brotkin, joka tunnetaan erityisesti Aikuiset-sarjan käsikirjoittajana. Tässä on onnistumisen askelmerkit kohdillaan.

Idea on aidosti oivallinen. Elinkeinoministerin (Leea Klemola) ylityöllistetty erityisavustaja Siiri (Aksa Korttila) sattuu Seinäjoelle samaan aikaan kuin isänsä Petri (Jani Volanen). Petri, entinen tangoprinssi, jonka elämä on luisunut raiteiltaan, puhuu arvaamattoman ministerin tiimeineen jäämään kaupunkiin alkavien tangomarkkinoiden ajaksi. Isä ja tytär pääsevät hiomaan välejään, ja lukuiset muut tarinat kehittyivät markkinoiden lomassa.

Ideoita elokuvassa on enemmän kuin yhteen laadukkaaseen teokseen tarvitsisi. Se sisältää ainakin perhedraamaa, romantiikkaa, poliittista satiiria, paikalliskulttuurin kuvausta, tangomusiikkia, työelämän kritiikkiä ja valtavan määrän hahmoja reilun puolentoista tunnin kestoon nähden. Siksi onkin harmillista, että Perhosten suurin kompastuskivi on käsikirjoituksessa. Brotkin vaikuttaa olevan haluton valitsemaan komedian ja draaman välillä, tai karsimaan lainkaan käyttökelpoisia ideoita. Tämän vuoksi draama jää tavanomaiseksi ja komedia hampaattomaksi.

Teknisesti Perhoset toimii isommitta ongelmitta. Käsivaralla kuvaamista on hyödynnetty onnistuneesti tuomaan vaikutus tilanteen keskellä olemisesta, ja leikkausrytmillä on pystytty kommunikoimaan hahmojen stressaantunut energia. Vaikka kerronta ei tempaise mukaansa tai ota edes laskelmoituja riskejä, se viihdyttää matalalla liekillä alusta loppuun.

Toivoniemi osoitti Seurapelissä taitoa saada näyttelijöistä paljon irti, erityisesti ryhmänä. Tällä kertaa tulokset ovat epätasaisempia – näyttelijöiden tavat lähestyä materiaalia ovat osin ristiriitaisia, ja vain osa valinnoista toimii. Aksa Korttila tuo päärooliin ihailtavan määrän energiaa, mutta maneerinen suoritus on yliampuva. Jani Volanen löytää oikean tasapainon Petrin rentun charmin ja säälittävyyden välillä, hahmo on kuitenkin kirjoitettu turhan paljon vain näiden piirteiden varaan. Sivuosia riittää enemmän kuin on järkevää luetella, karsiminen hahmojen määrässä olisi ollut paikallaan.

Elokuvan monet sivupolut toimivat vaihtelevasti. Pakotettu romanttinen sisältö yrittää kommentoida Petrin epäkypsyyttä, mutta hänen intohimonsa kohteen jättäminen objektin tasolle happamoittaa koko sivujuonen. Kheba Tourayn pöhinä yhtenä tangomarkkinoiden koordinaattoreista on autenttisuudessaan sekä hauskaa että kylmäävää, rooli kuitenkin jää muutaman sketsin kokoiseksi. Elokuva olisi ollut osuvampaa suunnitella joko sen pienempien tarinoiden ympärille tai keskittyä suuriin linjoihin. Nyt lopputulos hapuilee molempia kiitoradan loppuessa auttamattomasti kesken.

Katsoessani Perhosia mieleeni nousi useaan kertaan Robert Altmanin Nashville (1975). Elokuvia yhdistää laaja näyttelijäkaarti, politiikan ja musiikkikulttuurin kohtaaminen sekä tietyn kaupungin miljöö. Vaikka ei ole kohtuullista verrata Perhosia sellaisenaan elokuvahistorian jättiläiseen, samankaltaisuudet johtivat minut oivallukseen. Ehkä kotimaisen elokuvan seuraava askel vaatii sitä, että joku uskaltaa Altmanin tavoin tarttua esimerkiksi tangomarkkinoiden instituutioon samanaikaisesti kriittisellä ja lempeällä otteella. Täällä sitä mahdollisuutta ei ole lunastettu.