Pepe valkokangas

Severi Koivusalon esikoisohjaus Pepe (2024) tuo ensimmäistä kertaa kaiken kansan nähtäville läpileikkauksen Pepe Willbergin monipuoliseen ja vaiherikkaaseen, kuusikymmenvuotiseen laulajanuraan.

Dokumentin maailmanensi-ilta järjestettiin Porin Reposaaressa osana Sensommar Filmfestin ohjelmistoa (Pepen näytös Porissa alkoi tuntia ennen Espoo Cinén vastaavaa) ja paikalla ollut ohjaaja Koivusalo muistutti ansiokkaasti yleisöä ydintyöryhmän (leikkaaja ja kuvaaja) merkityksestä juuri dokumenttielokuvien tuotannoissa. Kun vielä itse artisti lämmitti ensi-iltayleisöä esittämällä muutaman kappaleen ennen näytöstä, voidaan todeta, että elokuun viimeisenä päivänä ääriään myöten täydessä 150-vuotiaassa Reposaaren puukirkossa koettiin ainutkertainen elokuvaelämys.

Henkilödokumenteissa, varsinkin artisteista kertovissa, on aina ohjauksellinen ja kerronnallinen riski painottua liikaa joko kritiikittömään fanittamiseen tai wikipediamaiseen analysointiin. Tämän miinan Koivusalo onnistuu ansiokkaasti välttämään. Elokuvan rakenteen aukeaminen katsojalle ottaa aikansa mutta tämän jälkeen ohjaajan valinnat niin kerronnan kiinnekohdissa kuin itse pääasian, eli maestron musiikin, suhteen puoltavat paikkaansa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kerronnan ja muotokielensä osalta Pepe nostaa onnistuneesti hattuaan Mika Kaurismäen Veskun (2010) suuntaan.

Koivusalo on saanut osin verenperintönä, mutta ennen kaikkea moninaisten ammatillisten rooliensa (esimerkiksi tuottaja, käsikirjoittaja, näyttelijä) sekä koulutuksensa kautta hankittua ikäisekseen poikkeuksellisen laaja-alaista ammattitaitoa ja monipuolista ymmärrystä elokuva-alasta. Tämä asiantuntemus heijastuu omaleimaisena kypsyytenä hänen esikoisohjauksestaan.

Pepe Willbergin kuusikymmenvuotisen uran tasapuolinen ja kaiken kattava läpikäynti puolitoistatuntisessa dokumenttielokuvassa on sula mahdottomuus, joten ohjaajan valinta peilata Pepen artistin kaarta kronologisesti uran merkittävimpien kokoonpanojen (Islanders, Jormas, Paradise, Mestarit ja Saimaa) kautta on selkeä ja hyvin toimiva ratkaisu. Lisää syvyyttä dokumenttiin tuo jokaisen edellä mainitun kokoonpanon muusikoiden läsnäolo omissa kerronnallisissa jaksoissaan.

Elokuvan haastattelu- ja keskusteluosiot ovat luontevia ja hyvällä tavalla spontaanin oloisia. Pepe onnistuu välttämään myös artistidokumenttien helmasynnin, jossa keskushenkilön hehkutus haastateltavien taholta etenee liian siirappiselle ja ylitsevuotavalle tasolle. Ystävien ja työtoverien luonnehdinnat Pepestä ovat lämpimiä, kehuvia sekä rehellisiä mutta silti suomalaiseen mielenmaisemaan sopivia.

Monipuolisen ja taitavasti hyödynnetyn arkistomateriaalin sekä kolmen vuoden kuvausjakson aikana tehtyjen lukuisten kohdehenkilön haastatteluiden perusteella valkokankaalle piirtyy kuva lahjakkaasta ja monipuolisesta artistista, joka on vuosikymmenten aikana kääntänyt ujoutensa vahvuudeksi mutta pysyttelee edelleen mielellään poissa parrasvaloista. Välillä Pepe kritisoi ja vähättelee itse itseään jopa kiusallisuuksiin saakka.

Pepe Willbergin uran hyvin tunteville ja tosifaneille dokumentti tuskin tarjoaa uutta tietoa mutta tavan katsojalle vajaan puolentoista tunnin mittainen Pepe mahdollistaa mielenkiintoisen, informatiivisen sekä viihdyttävän, ja katsojan iästä riippuen myös, nostalgisen musiikillisen elokuvaelämyksen.