Pearl Harbor valkokangas

Tästä on sitten jaksettu töräytellä, nimittäin Pearl Harborista Titanicin veroisena jättimenestyksenä. Yhtäläisyyksiä toki on, sillä kestoa on jälleen massiiviset kolme tuntia ja romanttisesti viritetyn sankaritarinan taustalla seisoo historian tunnettu suurtapaus.

Historiaa ei elokuvissa enää kerrota suurina kollektiivisina tapahtumina, vaan tänä individualismin kulta-aikana historiakin saa kasvot yksilötarinoiden kautta. Yksilö elää ja kuolee historian virrassa ja ihmisten keskittymiskyvyn laantuessa tätä virran kulkua on helpompi hahmottaa muistettavien tähtikasvojen kautta. Gladiatorissa Russell Crowe palautti demokratian Roomaan, Patriotissa Mel Gibson taisteli Yhdysvallat itsenäiseksi, Titanicissa Leonardo DiCaprio pesi luokkaerot ja nyt Pearl Harborissa Ben Affleck vie Yhdysvallat toisen maailmansodan voittokulkuun.

Pääpiirteittäin historia on näissä tarinoissa korrektia, mitä nyt stilistisellä tasolla hieman haparoidaan. Ongelma onkin siinä, miten kirkasotsaisten sankareiden avulla näkökulmia historian virran tapahtumiin on niin kovin helppo johdatella. Ylöspanon ollessa korean uskottava ei falski tarina pääsee niinkään häiritsemään. Muistettava toki on, että elokuva on viihteellisesti viritetty tarinankerrontamuoto eikä mikään dokumentti, mutta jotain rehellisyyttä elokuvaltakin voidaan vaatia.

Amerikkalaistunut yleisö varmasti nauraa ja itkee Pearl Harborin tarinan mukana. Vapaan amerikkalaisen maailman itsetunto on voimissaan, kun tragediallisen häviön jälkeen sankarit nousevat jaloilleen ja vievät jalon läntisen mentaliteetin lopulliseen voittoon. Kuinka brutaaleja japanilaisista tehdäänkään, kun he varoittamatta ja salakavalasti hyökkäävät hyväuskoisten jenkkien kimppuun toteuttaen suorastaan epäinhimillistä teurastusta. Amerikkalaisilta tuntuu alati unohtuvan, että he ovat edelleen - ja toivon mukaan tulevat ikuisesti olemaankin - sotatoiminnan historian epäinhimillisimmän joukkotuhon aiheuttajia pudotettuaan kaksi ydinlatausta Japaniin toisen maailmansodan lopuksi. Ennennäkemätön ydintuho kuristi maailman kylmän pelon otteeseen seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi, eikä pelko ole vieläkään täysin hälventynyt. Tähän verrattuna Pearl Harborin pommitus vaikuttaa lähinnä korvatillikalta teurastusmurhan rinnalla.

Ontuva kokonaisuus

Tähtitarinoihin valjastettu historian kerronta vähintäänkin ärsyttää sivistyneitä vanhan mantereen arrogantteja, sillä viihteen salakavalaa voimaa manipuloida suuriakin massoja ei pidä vähätellä. Tokikaan Pearl Harbor ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kassamenestys, jossa kyseenalaisin vedoin suitsutetaan amerikkalaisen maailmaan ideologiaa varomattomille yleisöjoukoille, mutta lajissaan poikkeuksellisen tympeä ja vakavamielinen se on. Massiivisen elokuvan ontuminen on kokonaisuuden kannalta yhtä tuhoisaa kuin norsun toikkarointi japanilaisessa paperitalossa. Ja Pearl Harbor ontuu elokuvallisesti enemmän kuin yksikään toinen viime vuosien spektaakkeleista.

Pearl Harborin draamallinen rakenne on tyystin epäonnistunut. Ohuen ohut juonilanka on punottu ennalta arvattavasta kolmiodraamasta ja romanttisen haahuilun tuoksinassa vain leikitään sairaanhoitajia ja lentäjiä. Tarinan hahmot eivät kykene kehittymään ja Ben Affleckin kapteeni Rafesta ei jää mieleen muuta kuin viistosta kuvattu jylhä leuka. Kolmituntinen elokuva edellyttäisi todellista henkilöhahmoihin syventymistä, jotta tarinaan samaistuminen voisi kilpailla lamauttavan tylsistymisen kanssa.

Koko kerronnan rytmitys on huomattavan ponneton ja katsomismielenkiinto eksyy näin väistämättä itse paperisen juonen ulkopuolelle, ja sitä tämä elokuva ei kestä. Hienokaan visuaalisuus ja huumaavinkaan taistelujen kakofonia eivät kykene estämään elokuvan vesittymistä ja vajoamista tympeyden pohjamutiin. Kukaan aikuisikään ehtinyt ei pysty syömään niin turruttavan paljon hampurilaisia ja juomaan niin eltaannuttavan paljon kokista, että kykenisi sulavasti nielemään tämän Hans Zimmerin yltiövingutetulla musiikilla siirapoidun likilaskuisen teinihuuhaan ilman edes vähäisintä kriittistä kakoamista.

Elokuvassa kyetään luovimaan syvemmille vesille vain sen hetken, kun Rafe pestautuu vapaaehtoisena Englantiin taistelemaan Euroopan ilmaherruudesta saksalaisia mersuja vastaan. Tässä kohtaa tarinassa olisi ollut vielä mahdollisuus tarttua annettuun särmään, jossa intomielinen jenkki joutuu kohdakkain sodan kasvojen kanssa. Mutta ei. Vakavat asiat vaihtuvat iloisesti hulapaitoihin, ja pitäisikö muuta odottaakaan timmiltä toimintaohjaajalta ja aivottomiin pullisteluihin erikoistuneelta tuottajalta. Pearl Harborin voisi elokuvana tiivistää kohtaukseen, jossa huoltohallin pääjehuna nähtävä Tom Sizemore alkaa räiskiä japanilaiskoneita pumppuhaulikolla. Yhtä naiivi ja älytön kuin Sizemorenkin hahmo, on koko Pearl Harbor -elokuva.