Paycheck valkokangas

John Woon pykäämä Paycheck perustuu Philip K. Dickin scifi-novelliin. Sen aihepiirinä on kuvata ei-niin-kaukaisessa-tulevaisuudessa huippuinsinööri Michael Jenningsin (Ben Affleck) epätavallista työsuhdetta Allcomp-nimiseen yritykseen. Allcomp valmistaa jotain niin uskomattoman jännittävää ja salaista, että sitä varten heidän on palkattava Jennings kolmen vuoden työsuhteeseen niin, että lopuksi hänen muistinsa pyyhitään kokonaan pois kemiallisin keinoin. Jennings suostuu luopumaan kolmeksi vuodeksi elämästään, siis muistoistaan, "kahdeksan numeron" suuruista palkkiota vastaan.

Kuvioon liittyy tietysti myös samassa yrityksessä työskentelevä biologinainen Rachel Porter (Uma Thurman), joka tarjoaa sopivan taustan päähenkilön kehittymiselle oikeamieliseksi sankariksi. Vaikuttaa nimittäin jo lähtökohtaisesti Hollywood-vinkkelistä pahalta, jos hyvännäköinen päätähti on valmis luopumaan jostain inhimillisesti arvokkaasta rahaa vastaan! Ja eikös vain lopussa tulekin tarinan opetus: on hyvää ja oikein elää muistorikasta elämää rakkaiden läheisten kanssa eikä sitä voi mikään raha maailmassa korvata. Hohhoijaa, tämän asian selvittämisestä kannattikin maksaa...

Päähenkilö siis erehtyy myymään sielunsa, ja pahat pojat huomaavat tilaisuutensa tulleen. Kun Jennings palaa tyhjäpäänä maailmaan, häntä yritetään kiduttaa ja tappaa. Mutta hän ei muista kolmesta vuodesta mitään. Niinpä hänen täytyy selvittää, mitä hän oikein oli tekemässä yritykselle ja miksi. Omaan menneisyyteen kurkistamisen takautumien avulla teki piinaavan kiinnostavaksi Christopher Nolanin Memento (2000), ja Paycheckissä olisi ollut aineksia samanlaiseen asetelmaan. Hienoviritteisyydestä ei ole kuitenkaan jälkeäkään, kun elokuva latistuu yksiulotteiseksi takaa-ajokohellukseksi.

Affleckin näyttelijäntyö on – kauniisti sanottuna – vähäeleistä, eli arsenaalinsa noin kahdella erilaisella ilmeellä hän ilmaisee vuoroin tuskaa, kauhua, onnellisuutta, rakkautta ja kaikkia muita tunteita siltä väliltä. Hänen fysiikkansa on kuitenkin vaikuttavaa, kuten saamme katsojina todistaa kohtauksessa "paidaton Ben esittelee lihaskoordinaatiotaan kepittämällä pylväitä". Tämä onkin elokuvan eräänlainen kulminaatiopiste, sillä sen jälkeen sillä on ainakin ennalta arvattavista tappeluista, aseista, takaa-ajoista ja autokolareista innostumattomille katsojille vain vähän tarjottavaa.

Myös dialogi on elokuvassa lähes nautittavan kömpelöä. Suosikkini oli takaa-ajo, jossa lukemattomat autot yrittävät liiskata moottoripyörällä hurisuttavat Affleckin ja Thurmanin. Ben kysyy: "Osaanko ajaa tätä aika hyvin?", johon Uma: "Joo, aika hyvin." Affleck yrittää vaativampaa temppua ja Uma toteaa siihen: "Hei, sanoin aika hyvin, en loistavasti!"