The Patriot valkokangas

Voi englantilaisparat. Viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana he ovat joutuneet kuuluisaksi vieraaksi siaksi elokuviin esittämään milloin psykopaattimurhaajaa, vallanhimoista alistajaa tai ylimielistä aristokraattipaskiaista - useimmiten kuitenkin kaikkia. Mainittakoon nyt esimerkiksi sellaiset varsinkin historialliset elokuvat kuten Rob Roy, Michael Collins tai vaikkapa Braveheart. Myös Die Hardien ensimmäisessä ja kolmannessa elokuvassa konnakaluston ykköspriimukset ovat hakeneet hahmoihinsa luontevaa yläluokkaista oxfordilaisotetta, vaikka ihmekös tuo, nähtiinhän hahmojen takana pari brittilaatunäyttelijää, Alan Rickman ja Jeremy Irons. Ja unohtaahan ei sovi myöskään iki-ihanaa Hannibal Lecteriä. Mutta niinhän se on, että lopulta pöytään kannetaan mitä tilataankin. Kukaan ei pidä maailmanvalloittajista, ja kuten edellä mainituissakin elokuvissa, heillä tahtoo olla kurja loppu.

Nyt me lyömme brittejä -elokuvasarja on saanut jälleen arvoisensa perinteenjatkajan. Yhtäläisyydet esimerkiksi Braveheartiin ovat ajoittain silmiinpistävät eikä vähemmän yhteisen tähden, Mel Gibsonin, vuoksi. Elokuvan ohjauspyörän taakse on tukevasti vyötetty saksalainen Ronald Emmerich, jonka kyseenalaiselta meriittilistalta löytyy muutaman vuoden takainen tosikkomainen ufoinvaasiopölhöily Independence Day. Itse asiassa pitkään pidin kyseistä elokuvaa suorastaan loistavana vitsinä, siksi pahasti sen tarinan logiikka oli haulikolla rei’itetty, ja olihan elokuvan tähtilippu-uskonto silkassa militaristisuudessaan kertakaikkisen riemastuttavan hassu ja huvittava. Mutta nyt en ole tästäkään enää kovin varma. Nimittäin Ronald teki sen taas. Tällä kertaa ollaan siirrytty turvallisesta ufomiesten mätkimisestä ja fantasiasta selkeään ja paljon arempaan historialliseen kontekstiin, Amerikan vapaussotaan 1700-luvulle. Lopputuloksena on syntynyt The Patriot, ohjaajansa ja päätähtensä kautta eräänlainen Independence Dayn ja Braveheartin ristisiitos.

En aio mitenkään peitellä näkemystäni, että tekemättä olisi saanut jäädä. Patriot on kertakaikkisesti Amerikka-propagandassaan, militaristisuudessaan ja tunnemaalailuissaan kuvottavimpia näkemiäni elokuvia. En näe Patriotissa juuri mitään hyvää. Tarina on kuin suoraan reväisty jostain antiikin myyttisistä heeroskertomuksista amerikkalaisella ydinperhemössöllä tukevasti ylimaustettuna. Se on pelkurimaisen anakronistinen kaatamalla kuin tunkioon 1700-luvun historialliseen yhteyteen ja vapaussotaan sellaista, mitä siellä ei todellakaan ollut. Niin sukupuolten kuin myös vähemmistöjen ja valtakulttuurin keskinäiset suhteet ovat turvallisen moderneja joko tasa-arvoutopioista ammennettuina tai yhtäkaikki ritariromantiikasta kuin myös totaalisen sodan oppikirjoista suodatettuna naisten esimerkiksi kannustaessa miehiään olemaan miehiä ja kantamaan urheasti verisen uhrinsa Amerikan asian puolesta hameväen pysyessä madonnamaisina kodin, lasten ja miehen vankkumattomana tukipylväänä.

Samalla kiillottaessaan amerikkalaisen kansakunnan myyttistä syntyhetkeä ja sen sankarillisten taistelijoiden, rajaseudun heerosten, kilpeä, Patriot vaikenee kaikesta siitä, mikä voisi olla ristiriidassa Suuren Sanoman, vapaan tasa-arvoisen Amerikan kansakunnan syntymisen kanssa. Missään ei mainita amerikkalaisten patrioottien kovakouraista toisinajattelijoiden kohtelua, kukaan ei huomaa muistuttaa siitä, että lähes järjestään kaikki vallankumouksen sankarit suuri George Washington mukaan lukien olivat orjanomistajia jne., jne. Samalla viholliskuva on niin läpeensä yksiulotteinen, ettei mitenkään ihmettele brittien elokuvaa kohtaan tuntemaa suuttumusta. Jälleen kerran brittipahiksiin alleviivattu dekadentti pahuus, turhamaisuus ja ylimielisyys sävytetään homoeroottisin vihjauksin vastakohtana mehevän messeville takametsien amerikkalaismiehille.

Paatos vyöryy yli astioiden ja Mel Gibson ratsastaa ruohokenttien yli valtaisa tähtilippu kourassaan. Eli kaikesta paljastuu, ettei Patriot ole tunnemaalailussaan edes järin taitava vaan päinvastoin tavattoman kömpelö ja tökerö. Kaikki merkitään punaisella merkkivalolla. Naura tässä. Itke nyt. Tunne epätoivoa. Pakahdu voittoisaan riemuun. Itse asiassa yllättäen nopeasti katsoja ei enää uppoudukaan tarinaan vaan huomaa tekevänsä sisäistä tukkimiehenkirjanpitoa eri keinoista ja halpahintaisista vippaskonsteista, joilla katsojaa yritetään ohjailla. Et enää seuraa elokuvaa vaan jonkinlaista oppilastyönä tehtyä teknistä työnäytettä. Eli huvittavaa kylläkin, kuvotus vaihtuu varsin usein pilkallisiin naurunpyrskähdyksiin. Hupiahan se tämäkin.

Koko elokuva on kiiltokuvamaista ja stereotyyppistä niin näyttelijäntyössään, henkilöhahmoissaan, tarinassaan, viholliskuvassaan. Patriot on juuri niin tosikkomainen ja vaatimuksissaan totaalinen kuin fanaattinen pikkuporvarillinen nationalismi sisarustensa stalinismin ja fasismin kaltaisesti antaa odottaakin. Eikä tässäkään sinänsä mitään, jos kyse olisi naiivista vilpittömyydestä. Mutta kun ei ole. Patriot on kaikessa laskelmoivassa paatoksessaan ytimeltään kova, kylmä ja kirkas. Kuin liikemiehen voittoa maksimoiva katse.

Hollywood on viimeisen kymmenen vuoden aikana tuottanut melkoisen määrän erilaisia menestystuotteita, joissa jenkkilippu liehuu, tykit jyskyy ja maailmaa pelastetaan sinfoniamusiikin tahdissa. Syyttäkää vain elitismistä mutta minusta se kertoo vakavasta henkisestä tyhjyydestä yhdysvaltalaisessa suurten rivistöjen keskuudessa. Eiväthän he yksin syyllisiä tähän ole, kyllä kansallista itsehinkkausta osaavat harjoittaa muutkin kuin yhdysvaltalaiset. Ongelma on vain siinä, että Hollywood-imperiumin ylivalta-asema sylkee jenkkipotaskaa meidänkin totuudeksi polkien kylmästi alleen monimuotoisuuden ja inhimillisen rikkauden. Tämäkö oli Persianlahden sodan lopputulos? Mutta odottakoot vain. Kukaan ei pidä maailmanvalloittajista, ja kuten Patriotissa, heillä tahtoo olla kurja loppu.