Passengers valkokangas

Mekaanikko Joe Preston (Chris Pratt) herää horroskapselistaan Avalon-luksusavaruusaluksella. Määränpää on sama kuin viidellä tuhannella aluksen muulla matkustajalla, siirtokuntamaailma toisessa aurinkokunnassa. Joen uni vain keskeytyy 90 vuotta liian aikaisin. Viestiyhteys Maahan on 50 vuoden päässä eikä takaisin nukkumaankaan pääse. Joe alkaa tappaa aikaa treenaamalla ja alkoholilla, valtavalla aluksella seuranaan ainoastaan Michael Sheenin baarimikkorobotti Arthur – yksi tautisen tylsän elokuvan ainoista ilon aiheista, ja varmasti se hahmoista inhimillisin.

Lopulta Joen aika käy pitkäksi ja sekoaminen uhkaa. Mies ihastuu viereisessä kapselissa nukkuvaan kirjailijaan Auroraan (Jennifer Lawrence) ja alkaa miettiä, olisiko naisen herättäminen mahdollista tai eettistä. Seuraa noin viiden minuutin moraalinen ongelma, jonka lopputuloksen voi katsella koko elokuvan selittävästä trailerista. Eikä ratkaisu ole ihme, sillä matkustajaparin syyt lähteä reissuun ovat sellaisia, että urheiden uudisraivaajien sijaan päähenkilöt vaikuttavat ykkösluokan narsisteilta.

Passengerin miljöö on tarkoituksella kliininen, mutta ei läheskään niin kliininen kuin päähenkilöiden orastava romanssi. Syntyykö suhde? Kestääkö se? Selviääkö heräämisen syy Auroralle? Onko kohtalona kuolema avaruusaluksella? Asetelman uskoisi olevan jännittävä, uhkaava, jopa kauhua herättelevä. Sen sijaan elokuvan keskiosa näyttää tunnin hajuvesimainokselta, jonka kiiltokuvamannekiineiksi Lawrence ja Pratt ovat näytelmäelokuvan sijaan erehtyneet. Joe ei taatusti ole ainoa, joka elokuvan aikana ikävystyy.

Kun Joen Synkkä Salaisuus vihdoin selviää Auroralle, roikkuu draama yksin Lawrencen raa’an talentin varassa. Eikä siihenkään ole Passengersin ohjanneella norjalaisella Morten Tyldumilla ollut hirveästi luottoa, koska joka toisessa kuvassa tuntuu olevan näyttelijän takamus. Pratt taas yhdistelee Tom Cruisen ja Christian Balen pahimpia maneereja. En päässyt tarkistamaan onko tämä näyttelijälle tyypillistä, mutta itse hieraisin silmiäni useampaan otteeseen, olisiko miespääosan esittäjä vaihtunut kesken elokuvan.

Kun elokuva puolentoista tunnin tahmaamisen jälkeen etenee viimeiseen näytökseensä, ei draamalla ole enää mitään suuntaa. Scifilegenda Laurence Fishburne herätellään horroksesta keräämään palkkashekkiään. Loppu on suurin piirtein huonon Star Trek -jakson tasoista juoksentelua manuaalisten ohituskytkimien, plasmamuuntajien ja sensellaisten varjolla. Vaaran tuntua ei touhussa ole. Alfonso Cuarónin Gravitya (2013) ja Matt Damonia Yksin Marsissa (2015) tulee armoton ikävä.

Passengers on juuri sellainen kertakäyttöinen massahyödyke, jota sen nimellisesti kritisoima kulutuskulttuuri tuottaa. Tai ainakin Joe mainitsee, että halusi lähteä siirtokuntaan, koska “maassa kaikki rikkinäinen heitetään pois eikä korjata”. Jotain elokuva väittää sanovansa myös rakkaudesta ja onnesta, mutta tämä kaikki on lainaa latteimmista elämäntaito-oppaista. Auroran pitäisi olla kirjailija, mutta hänen hengentuotteensa ovat tasoa “olemme kohtalomme kapteeneja”. Käsikirjoittaja Jon Spaihts onkin aiemmin kunnostautunut muun muassa lievästi sanoen sekavalla Prometheuksella (2012).

Jos jotain hyvää elokuvasta on pakko sanoa, ovat tuotantoarvot kohdallaan ja teknologiset yksityiskohdat ainakin pintapuolisesti mietittyjä. Niin, ja aivan viimeinen kohtaus on ihan sympaattinen. Mutta ei se tätä avaruushirviötä miksikään kaunottareksi muuta. Silkassa tyhjyydessä Passengers painii samassa sarjassa avaruuden kanssa.