Paris 36 valkokangas

Pariisi on epäilyksettä romantiikan kaupunki ja sen tietää myös ohjaaja Christophe Barratier. Paris 36 kuvaa 1930-luvun lopun Pariisia vahvan visuaalisella otteella. Työläiskorttelin karun suloiset yksityiskohdat, teatteriglamour ja kulissien takana syttyvät intohimoiset suhteet saavat katsojan huokailemaan. Ohjaaja tosin on intoutunut jo hiukan liikaa, sillä ainoa puuttuva klisee punaviinihuurteisten lasien takaa on kuvassa vilahtava patonki.

Eletään aikaa jolloin Ranskassa vasemmisto on ottanut vallan ja Hitlerin suunnitelmissa on tulla rajalle kolkuttelemaan. Työläiskorttelin musiikkiteatteri suljetaan ja sen selkeästi sosialistiset työntekijät jäävät työttömiksi. Kaikki omaa henkilökohtaista pohjamotiivia kannattaen alkavat kuitenkin harjoittelemaan uutta musikaalia, jotta lipputulot saataisiin jälleen virtaamaan.

Elokuvan sosiopoliittinen näkökulma on turhan mustavalkoinen ja ohjaajan tyyliä mukaillen aivan liian romantisoitu. Tämän horjutuksen pelastavat osin loistavat näyttelijät. Vaikka juonenkäänteet osoittautuvat ennalta arvattaviksi, jaksaa erityisesti isän (Gérard Jugnot) ja pojan (Maxence Perrin) riipaiseva suhde kantaa elokuvan loppuun. Isän murtuessa pojan huoltajuuden menettämisestä aina kaksikon jälleen näkemiseen, alkaa kovemmankin katsojan silmäkulmat kostua. Näyttelijäkaarti on teemanmukaisen ilmeikästä ja nousevan laulajatähti Doucen (Nora Arnezeder) flirttailu välittyy katsojalle asti.

Ohjaa ihannoi selkeästi klassista ranskalaista elokuvaa ja pysyy linjassaan yhtä vakaasti, kuin monet vanhan Hollywoodin tyyliin rakastuneet. Elokuva on häpeilemättömän 30-lukuinen pitäen tarinassa mukana niin siististi pukeutuvat gangsterit, loistokkaalta vaikuttavan showbisneksen ja yltiöromanttisen juonen. Elokuvan kermakakkumaisuus käy kuitenkin liian makeaksi. Kun on samassa elokuvassa nähnyt Eiffel-tornin valot ja kuullut ylistyslaulun Pariisille, alkaa katsoja tuntea jo kiihkoilun makua. Eivätköhän ne 30 miljoonaa turistia vuodessa jo osoita kaupungin olevan näkemisen arvoinen.

Vaikka elokuva päättyy massiiviseen lauluteatteriesitykseen, ei sitä kokonaisuudessaan voi kutsua musikaaliksi. Ja hyvä niin. Liian moni genren edustaja on aiheuttanut allekirjoittaneelle samanlaista myötähäpeää kuin 1990-luvun taitteen Pikku Kakkosissa Eeva-Leena Sariolan jokaviikkoinen hihkaisu, ”nyt multa taitaa päästä laulu!” Paris 36:ssa kappaleet ovat siedettävän mittaisia ja mikäli katsoja onnistuu virittäytymään 30-luvun henkeen, voi niistä miltei nauttia.