Palm Springs valkokangas

En varmaan ole katsonut mitään muuta elokuvaa yhtä monesti kuin olen katsonut Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993). Se popularisoi aikaluuppikonseptin alle kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeiset elokuvat ovat uusintaneet ajatusta vaihtelevin tuloksin. Osa on pitänyt samaa aihetta ojossa kuin taskulamppua, josta ovat paristot loppuneet, mutta jota ilman ne eivät osaisi kulkea. Palm Springs on jo ties kuinka mones spinnaus tästä ideasta.

Tuiki tuntemattoman ohjaajan, Max Barbakowin, esikoisessa Andy Samberg esittää aikaluuppiin joutunutta Nylesia. Huoleton mies elää yhä uudelleen tyttöystävänsä (Meredith Hagner) ystävän (Camila Mendes) hääpäivää. Rutinoitunut arki ottaa kuitenkin yllättävän käänteen, kun luuppi saa ansaansa toisenkin henkilön, Sarahin (Cristin Milioti). Nyles ja Sarah yhdessä muodostavat sympaattisen parivaljakon.

Palm Springs pystyy luottamaan siihen, että katsoja tietää kutkuttavan premissin jo ennalta ja että tälle idea aikaluupista ei ole vieras. Silti se onnistuu yllättämään alun kekseliäisyydellään. Melkein kaikki Jenkeissä tuotetut valtavirtahupailut lausuvat laiskoja (alapää)vitsejä ja ilvehtivät hassusti vähän liian innokkaasti. Ihan kuin niille olisi luvattu palkkio gif-klippeihin pääsemisestä. Palm Springs onkin toista maata.

Huumori on aina ”Megatron Manin” koreografiasta lähtien freesiä. Käsikirjoitus on kuin käsikirjoittamisen oppikirjasta, mutta niin, ettei se näy liian selvästi. Ei näytä siltä kuin studiolla olisi vain pistetty algoritmit töihin ja odotettu valmista.

Vaikka Palm Springs etenee aika vauhtia, se ei menetä höyryjä loppua kohden. Ei vaikka loppu on romanttiselle komedialle tyypillisen pliisu. Leffan taika onkin siinä. Se ei oikeastaan tee mitään uutta, vaikka onkin raikas siinä mielessä, että aikaluupissa on enemmän kuin yksi vanki. Se ei yritä sanoa mitään. Se ei yritä olla filosofinen niin kuin Päiväni murmelina oli. Palm Springs on puhdas komedia ja sellaisenaan miellyttävä. Se on karkkipussi, jolta ei kannata odota muuta kuin hyvää fiilistä. Ja se on tänä vuonna hyväkin niin.

Maailma on irronnut jalustaltaan ja lähtenyt ajelehtimaan tuulessa. Se pelottaa meitä. Ihmiset nuorista vanhuksiin etsivät omaa lähtöporttia, kun kaikki muut ovat jo matkalla jonnekin. Etsitään omaa lokeroa, kun tuntemamme piiri pirstaloituu. Tuntuu kuin oltaisiin mykkiä muutosten edessä. Siksi Palm Springsin kaltainen mahtikomedia tulee monille tarpeeseen.

Se ei yritä tehdä mitään uutta eikä se jää hinkkaamaan jonninjoutavia teemoja. Se vain on helposti syötävä, hyvällä maulla tehty elokuva. Se on elokuva, joka vie ajatukset pois. Joka palauttaa voimat. Tällaiset elokuvat antavat pientä hintaa vastaan lahjan, joka auttaa ihmistä jaksamaan. Siksi on hyvä, että se nähdäänkin Suomessa teatterilevityksessä, pimeässä huoneessa ja kankaalta eikä pienen, sinisen keinovalon läpi.

Palm Springs muistuttaa, ettei tarvitse olla itseään suurempi, ei tarvitse löytää vastauksia elämän kysymyksiin. Ei haittaa. Riittää, kun keksii asioita tarpeeksi hyvin.