Päivät kuin unta valkokangas

Suomessa laajaan levitykseen saapuvat indie-elokuvat ovat usein genre-elokuvia, joissa liikutaan väkivaltaisen toiminnan tai kauhun puolella. Päivät kuin unta erottuu tästä porukasta täysverisenä draamana. Se muistuttaa tältä osin viime vuoden yllätyshitiksi noussutta Lapua 1976 -elokuvaa (2023), jonka suosioon vaikutti voimakas paikallisuus ja nostalginen katse 1970-luvulle. Kummatkin ovat asioita, jotka löytyvät myös Päivät kuin unta -elokuvasta.

Kesällä 1974 parikymppiset nuoret miehet suuntaavat ikimuistoiselle retkelle etsimään Eskon (Tino Nummela) isoisän sotamuistoissa esiintynyttä aarretta. Korpilammen rannalta löytyy kuitenkin jotain muuta. Vuosien jälkeen Eskon (Risto Tuorila) muistoissa tuon kesän tapahtumat alkavat elää yhtä tosina kuin nykypäivä, jossa erottamattomasta ystäväporukasta on jäljellä ainoastaan Heikki (Raimo Karppinen). Esko päättää koota muistot kirjaksi, mikä saa Sanni-tyttären (Mari Perankoski) epäilemään isänsä muistin alkavan pikkuhiljaa sekoittavan todellisuuden ja fiktion toisiinsa.

Päivät kuin unta on selvästi tehty rakkaudella. Sen 1970-luvun hitaaseen elämäntyyliin haikaillen kohdistuva katse on tarkka yksityiskohdista. Epookkipuvustus ja lavastus on taitavasti tehty. Poikakirjojen seikkailujen kaikuja saava tarina on täynnä nostalgiaa, jossa viipyillään ihaillen matkalla puhelinkioskien muotoa, maitolaitureiden rauhallisuutta ja huoltoasemien sosiaalisia ympyröitä. Ihastelu vie välillä tarinan turhan pitkille harhapoluille ja tuntuu, että rakastavalla kädellä valittuja yksityiskohtia korostetaan hieman liikaa. Nostalgia välittyy välillä naiivina uskona kullattuun menneisyyteen.

Elokuvan mittava näyttelijäkaarti liikkuu kahdella aikatasolla, muutamaa takaumakohtausta lukuun ottamatta. Onnistuneita roolituksia ollaan tehty niin nuorten ystävysten kuin heidän vanhempien versioidensa kanssa. Nuorten kemia toimii hienosti ja heidän ystävyystarinaansa on helppo uskoa. Se luottaa kuitenkin liikaa tähän luontaiseen yhteyteen ja runsas tarina jättää hahmot ohuiksi. Taiteilijaelämää elävän 80-vuotiaan Eskon edesottamuksia ja nuorten seikkailua on vaikea saada mahtumaan samaan elokuvaan, kun kumpikaan tarinan osa ei anna toiselle tilaa.

Kun elokuvaa tehdään yhtä suurella rakkaudella, unohtuu välillä yleisö, jolle sitä ollaan tekemässä. Varjellen kerätyt yksityiskohdat, nostalgiavitsit, tutut maisemat ja 1970-luvun suosikit tarkoin kuratoidulla musiikkilistalla ovat kaikki tehty haluamatta luopua mistään. Karsintaa olisi silti voitu tehdä ilman, että tekijät luopuvat visiostaan. Nyt tarina eksyy samanlaisille harhapoluille kuin kesäisen Päivät kuin unta tarinan sankarinsa.