Paha perhe valkokangas

Paha perhe on Aleksi Salmenperän kolmas pitkä ohjaus. Se jatkaa sarjaa vaikeiden ja tabuina pidettyjen aiheiden käsittelyssä. Lapsia ja aikuisia käsitteli pariskunnan lapsettomuutta, Miehen työ työttömäksi jääneen perheenisän prostituutiota. Pahassa perheessä mennään taas syvälle perhesuhteisiin, jossa sopimattoman käytöksen sysäämän vallan ja kontrollin motiivit ja teot viedään äärimmäisille tasoille.

Sisarukset (Lauri Tilkanen ja Pihla Viitala) ovat eläneet lähes koko elämänsä erillään. Poika Suomessa isänsä (Ville Virtanen) ja tämän uuden vaimon (Vera Kiiskinen) kanssa, tytär Tanskassa äitinsä kanssa. Äiti kuolee ja sisko palaa Suomeen perheensä luokse. Lukioikäinen veli ja parikymppinen sisko tulevat hyvin toimeen keskenään, mutta isä näkee suhteessa jotain sopimatonta ja alkaa pakkomielteisesti kontrolloida tilannetta, vähitellen kovemmin ja kovemmin ottein.

Se, että sisarukset ovat viettäneet lähes koko ikänsä erillään ja saavat nyt tutustua toisiinsa, on omiaan muodostamaan heidän välilleen tiukan siteen. Vanhempien välit ovat rikkoutuneet aiemmin jyrkästi, ja sen sijaan että välirikko heijastuisi sisarussuhteeseen, he kääntävät sen läheisyydessä vahvuudekseen. Iskälle tämä ei sovi, ja hän suorastaan pullistelee ulos kehostaan raivossaan, kun lapset nukkuvat samassa huoneessa ja viettävät muutenkin ihan liikaa aikaa keskenään.

Sitä, kuinka sopimatonta tai tavatonta veljen ja siskon kanssakäyminen on, ei oikeastaan alleviivata. Kiinnostavampaa on isän kontrollintarve ja samalla hänelle valkeneva riittämättömyys siihen, että kaikkea ei voi hallita, vaikka mihin hulluuteen ryhtyisi. Sisaret uhmaavat tietoisesti isää ja muodostavat symbioottisen kehän. Isä pistää vaimonsa ja nuoremman poikansa hotelliin asumaan ja sairaan isänsäkin hoitokotiin, jotta saa ”tilanteen rauhoitettua ja selvitettyä kotona”. Vaimo alkaa vähitellen oivaltaa, että hänen miehensä tarvitsisi mielenterveydellistä apua. Tämä ei tietenkään ota sitä vastaan.

Salmenperä ohjaa taitavasti ja tarina on kiinnostava. Näyttelijöistä etenkin Ville Virtanen ja Pihla Viitala saavat hahmoihinsa sähköä ja kiehtovaa intensiteettiä. Pakkomielteinen isän huoli poikansa tulevaisuudesta tulee Virtasesta luontevasti, ja samalla tragikoomiset pyrskähdykset käsikirjoituksessa on rytmitetty oivallisesti. Isän epätoivoinen yritys takoa järkeä poikansa päähän on traagista tai ainakin dramaattista, mutta hetkittäin myös vilpittömän huvittavaa. Karmea sukupäivällinen on elokuvan ahdistava mutta nautinnollinen tirkistelyhetki, jossa kitkerät sukulaiset (Asko Sarkolasta Sara Paavolaiseen) lokaavat uutta sukulaistyttöä ja tämän edesmennyttä äitiä, ja myös isää, armottomasti.

Tuntuu, että Salmenperä saa tutuista näyttelijöistä paljon uutta ja hyvää irti. Elokuvan aiheilla ei myöskään mässäillä törkyisesti, vaan siinä on tiheä jännite pitkin matkaa. Viimeinen loppusilaus jää hieman uupumaan, tuntuu että hyvän kokonaisuuden loppuun on jäänyt kysymysmerkin mentävä aukko. Salmenperä on silti ehdottomasti taitavimpia ohjaajia Suomessa, joka kertoo ja kirjoittaa hyviä, viisaitakin tarinoita.