Ostarin superstevari valkokangas

Ensiksi: tämän elokuvan suomenkielinen nimi kannattaa unohtaa. Ostarin superstevari antaa aivan vääränlaisen kuvan tästä tummahenkisestä komediasta. Helppoja nauruja hakevat tulevat pettymään. Toiseksi: tätä ei kannata sekoittaa toiseen samaan aikaan tehtyyn ostarivartijakomediaan Paul Blart: Mall Cop. Samankaltaisuudet ovat pinnallisia.

Ostarin superstevari ei ole kevyttä viihdettä, eikä sitä kannata katsoa kyseenalaistamatta sen kuvaamia asioita. Komediana Jody Hillin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva on sukua Jared Hessin ja Judd Apatow'n tuotoksille, mutta draamaksi muokattuna se voisi olla Paul Schraderin kynästä peräisin. Komediallinen viitekehys tekee elokuvasta häiritsevän, vaikka useat sen käyttämät elementit menisivät helposti läpi rikosdraamassa. Mutta komediassa jälkensä jättävä brutaali väkivalta yllättää ja tuntuu läpsäisyltä kasvoille. Yhdysvalloissa kohua on lisäksi herättänyt kohtaus, jonka jotkut mieltävät deittiraiskauksen hyväksynnäksi.

Elokuva kertoo Seth Rogenin esittämästä mielialahäiriöisestä ja harhaluuloisesta ostoskeskusvartija Ronniesta, joka haluaisi poliisiksi ja joka kuolaa ostarin kauneimman tytön perään. Pääosassa on siis komedioille tyypilliseen tapaan luuseri, mutta tämä asehullu luuseri ei ole erityisen rakastettavaa sorttia. Täysin omassa maailmassaan elävä Ronnie on surullinen tapaus, vaikka eri aaltopituudesta muun maailman kanssa hyvät naurut saadaankin. Koomisia sivuhahmojakin löytyy, mutta naurujen lisäksi elokuva hämmentää ja saa vaivautuneeksi.

Tämä ei ole huono asia. Elokuvan tyyli on usein ristiriidassa sisällön kanssa, mikä ajaa miettimään hahmojen tekemisiä. Poliisielokuvien genrekonventioita ei niinkään parodioida kuin kommentoidakaan. Sormella ei osoiteta mille pitäisi nauraa. Ja vaikka kyseessä on komedia, ei jokaista asiaa ole tarkoitettu naurettavaksi. Kohtaus, jossa Ronnie raivostuu kahvilatyöntekijän kiusaajapomolle on ainoastaan vakuuttava. Paikoitellen taas aivan kaikki alistetaan huumorille, välittämättä poliittisesta korrektiudesta.

Tarinan edetessä Ronnie mokailee oman elämänsä yhä pahempaan kuntoon, ja ostarilla liikkuvan vilauttelijan kiinnisaamisesta tulee miehen pienen maailman tärkein asia. Loppu on kuitenkin tuulesta temmatun onnellinen, mitä voisi pitää pienoisena kauneusvirheenä. Toisaalta kyseessä on pohjimmiltaan komedia, missä hahmonkehitys ja draamankaari eivät ole niitä tärkeimpiä asioita, vaikka elokuvan hahmoissa ripaus aitoutta onkin. Toisaalta lopun voi nähdä olevan piruilua niille elokuville, jotka vakavissaan yrittävät saada katsojan hyväksymään vastaavia skenaarioita.