Orkesterin edessä valkokangas

Elokuvien hienouksia on huomata seuraavansa kiinnostuneena itselleen täysin vierasta asiaa, kuten krikettiä, painia tai klassisen orkesterin johtamista. Orkesterin edessä -dokumentin (2019) alussa selviää, että Sibelius-Akatemiassa toimii yksi maailman arvostetuimmista orkesterinjohtamisen koulutusohjelmista, jossa opiskelijat pääsevät poikkeuksellisesti koko opintojensa ajan harjoittelemaan oikean orkesterin edessä. Tämä herättää heti kansallisylpeyden.

Anna-Karin Grönroos seurasi kolmen vuoden ajan tähän arvostettuun ohjelmaan päässyttä kolmea opiskelijaa. Päähenkilöiksi on saatu kiinnostavan erityyppiset hahmot, joiden haasteet ja vahvuudet hahmottuvat omanlaisinaan. Kovin syvälle heidän elämäänsä ei kuitenkaan mennä, eivätkä ihmiset opintojen ympärillä avaudu kuin parissa kohtauksessa.

Ranskalainen James Kahane käsittelee itsevarmimmin arvostettujen opettajien varjosta nousemista. RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu kuvailee, kuinka lahjakkaita ihmisiä kyllä riittää, mutta oleellista koulutuksessa on tukea oman äänen löytämistä. Se onnistuu paljon harvemmilta. Aasialaisen pidättyvälle taiwanilaiselle I-Han Fulle puolestaan kontaktin ottaminen orkesteriin vaatii harjoittelua. Eurooppalaisesta musiikista kiinnostuneena hänelle on ollut erityisen tärkeää päästä aistimaan musiikin taustalla vaikuttavaa kulttuuri-ilmapiiriä.

Suomalainen Emilia Hoving korostaa kotimaan avoimia ovia naiskapellimestareille ja onkin ollut otsikoissa päästyään onnistuneesti paikkaamaan sairastuneita orkesterinjohtajia, viimeksi tammikuussa. Tässä valottuu samalla ammatin karu puoli: parrasvaloihin nousu tapahtuu usein tällaisten tilaisuuksien odottelun kautta. Raadollisuutta ei dokumenttiin lopulta ole päätynyt niin paljon kuin voisi olettaa, vaikka välillä opettajat kipakasti vaativat aloittamaan kappaleen jälleen alusta.

Grönroosin tunnetuin ohjaustyö, IDFA:ssa esitetty Ekopolis valmistui jo vuonna 2013. Orkesterin edessä -elokuvan pitkä, kolmen vuoden kuvausaika ei ihan näy lopputuloksessa. Elokuva jää draamallisen tarinan sijaan enemmän katsaukseksi kieltämättä kiinnostavasta työympäristöstä. Kiehtovinta dokumentissa onkin päästä seuraamaan läheltä ihmisiä keskittymässä intohimoisesti työhönsä sekä nuorten uskallusta nousta suuren ammattiorkesterin eteen johtamaan. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän orkesterin jäsenten kommentteja siitä, miltä tuntuu olla harjoitteiden kohteena.

Dokumentti on ehkä parhaimmillaan elokuvateatterissa, jossa ison orkesterin soundiin ja visuaalisuuteen voi uppoutua. Kuvalliselta ilmeeltään muuten perinteinen elokuva toimii sievästi Helsingin matkailumainoksena Töölönlahden jääkävelyineen ja avantouinteineen, vaikka suureksi osaksi pysytelläänkin Musiikkitalon syövereissä. Pienuudestaan huolimatta elokuva on miellyttävää katsottavaa, ja esimerkiksi erilaisten opetusharjoitusten kautta hahmottuva ymmärrys kapellimestarin työstä takaa, että klassisia konsertteja seuraa jatkossa eri silmällä.