Orenda valkokangas

Näytä, älä kerro. Yksi klassisimpia ohjeita tarinankerronnan taidossa on varmasti tässä vaiheessa saavuttanut lähes jokaisen kuuntelevan korvaparin. Normatiivisena sääntönä se on palvellut monia hyvin, mutta täytyy myös tulla toisinaan rikotuksi. Pirjo Honkasalon ohjaama ja Pirkko Saision käsikirjoittama Orenda vie selittämisen taiteen aivan äärirajoilleen, sanomatta yhtään mitään.

Elokuva kertoo kahdesta naisesta, etäiselle saarelle erakoituneesta vanhuksesta (Pirkko Saisio) ja tähän yhteyden kokevasta laulajasta (Alma Pöysti). Hahmoista puhuminen on sinänsä harhaanjohtavaa, sillä on paha sanoa, ovatko henkilöt kohtauksesta toiseen samoja. Varsinkin Saision vaikuttaa toisinaan eri henkilöltä. On hyvin vaikea luoda kytköstä näihin ihmisiin, jotka tiivistyvät alati käyviksi suiksi ja jotakin edustaviksi malleiksi enemmän kuin persooniksi.

Suuren osan ajasta on vilpittömästi vaikea sanoa, mitä elokuvassa tarkalleen tapahtuu, sillä aika ja paikka eivät ole siinä kovin pysyviä suureita. Tämä ei toki ole itsessään väärin. Vaikkapa Alain Resnaisin elokuvat, kuten Viime vuonna Marienbadissa (L’année dernière à Marienbad, 1961), liukuvat sujuvasti tällaisten sivuseikkojen läpi. Honkasalon elokuvasta uupuvat kuitenkin oleelliset pelisäännöt katsojalle. Siinä missä Resnaisin merkkiteos haastaa kerronnallaan katsojan tarkastelemaan ajan luonnetta uudesta vinkkelistä, Orendan kyydissä jää ajelehtimaan teemojen ristiaallokkoon ilman kompassia tai melaa.

Mikään elokuva ei ole aidosti alkuperäinen, mutta Orenda hyödyntää ilmeisiä inspiraatioitaan vailla oivallusta. Elokuvassa keskeinen saari tuo mieleen Ingmar Bergmanin erityisesti 1960-luvulla hyödyntämän Fårön, joka hänen käytössään inspiroi ajatuksia ihmisen ja jopa jumalan jälkeisestä maailmasta. Monet piirteet, kuten henkilökohtaisen uskon suhde dogmaattisiin järjestelmiin, luonnon kuvaaminen myyttisenä voimana ja kosmisen läsnäolo tuovat mieleen Terrence Malickin. Harkittua tai ei, Orenda käy läpi elokuvaharrastajille hyvin tuttua maaperää. Omaa otetta se ei tästä alustasta löydä.

Toisinaan Orenda saavuttaa yksittäisissä hetkissä sujuvuutta. Yksi sen ylentävistä ominaisuuksista on musiikki. Elias ja Sanna Salmenkallion sävellykset tuovat muuten painottomiin kohtauksiin pientä tunnelatausta ja toisinaan kykenevät jopa luomaan toimivaa atmosfääriä. Tämän lisäksi Saisiolla on esiintyjänä tiettyä omintakeista läsnäoloa. Tähän saattaa kylläkin vaikuttaa se, että hän on ehkä ainoa, joka tietää, mitä milloinkin todella tapahtuu.

Lautan lopullisesti upottava torpedo on teoksen puisevan kirjallinen tyyli. Saisio on ennenkin kirjoittanut elokuviin, jälki tällä kertaa ei ole kuitenkaan sen näköistä. Loputtomat keskustelut ja avautumiset jäävät merkityksettömäksi proosaksi kiinnostavan tai teemoja yhteen sitovan toiminnan puuttuessa. Ani harvoin hahmojen motiiveja kehtaa edes arvata, ja vielä harvemmin tapahtumia hallitseva dialogi edistyy tai edistää mitään. Näyttelijöitä käy melkeinpä sääliksi – heillä ei ole juurikaan tekemistä.

Suomalaisessa elokuvassa ei nähdä ainakaan liikaa kunnianhimoisia projekteja, joten houkutus on suuri taputtaa Orendaa olalle hyvästä yrityksestä. Se olisi kuitenkin väärin. Vakavamielinen puhe uskosta ja muutama kaunis kuva eivät riitä peittämään, että kokonaisuus on kuin runovihko, joka on päätetty filmata ilman sopivaa sovittamista. Tämä voi kuulostaa joillekin avantgardisteille houkuttelevalta, ja ehkä teos löytää itselleen yleisön. Jos Honkasalon ja Saision elokuvallinen ääneen ajattelu ei kuitenkaan heti resonoi, on edessä tuskastuttava kaksituntinen.