Once Upon a Time in Sad Hill valkokangas

Kun kirjailija, valokuvataiteilija ja dokumentaristi Rax Rinnekangas siirtyi teatterielokuvien pariin vuonna 2011 esikoispitkällään Matka Eedeniin, hän toi tervetulleen tuulahduksen suomalaiseen elokuvakenttään. Siitä lähtien Rinnekangas on tehnyt omannäköisiä elokuviaan liki vuosittaisella tahdilla. Vahvasti elokuvasta taiteena puhuneen ohjaajan teokset ovat tyylillisesti edustaneet sitä, mitä usein kutsutaan taide-elokuvaksi. Korrektimpi termi lienee art house -elokuva, sillä elokuva on yksi taiteenlaji muiden joukossa ja kaikki elokuvat ovat elokuvataidetta ilman mitään alleviivaavaa määritettä.

Rinnekankaan aluksi virkistävältä tuntunut tapa tehdä ja nähdä elokuvaa on vuosien ja useiden elokuvien myötä alkanut kääntyä hänen teostensa painolastiksi. Varsinkin sanallisen narratiivin voimakas käyttö heikentää kuvallisen kerronnan tehoa. Rinnekankaan kirjailijataustaa vasten sanallisen narratiivin painotus on ymmärrettävää, mutta se ei nivoudu sujuvasti elokuvataiteen ilmaisumuotoihin, jotka rakentuvat audiovisuaaliseen kerrontaan. Elokuvissa asioiden ja tapahtumien selittäminen ja selostaminen on tavallaan aina epäluottamuslause kuvalle ja sen kyvylle kertoa.

Tarinallisuus ja vahva emootioihin vetoaminen ovat ominaista elokuvalliselle ilmaisulle ja korostavat elokuvaa todellisuuden representaationa. Näiden elementtien läsnäolo ja toimivuus ovat olleet Rinnekankaan elokuvissa vaihtelevia, jopa elokuvateosten sisällä. Elokuvan lainalaisuudet ovat toimineet Rinnekankaan teoksissa lähinnä osittain, kun välillä kaikki elokuvallisuus on pysähtynyt kuin osaksi jotain installaatiota.

Rinnekankaan uusin Once Upon a Time in Sad Hill ei tee poikkeusta suhteessa hänen aiempiin ohjauksiinsa. Kyse on hyvin tekijänsä näköisestä elokuvasta. Paikoin vaikuttavasti ja asetelmallisesti kuvattuun elokuvaan rakentuu musiikin myötä tunnelmallisia ja kerronnallisesti toimivia jaksoja, kunnes puhuvat hahmot pysäyttävät kuvallisen kerronnan virran.

Once Upon a Time in Sad Hill kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat kokoontuneet Espanjaan työpajaan pohdiskelemaan portugalilaisen runoilijan ja kirjailijan Fernando Pessoan kirjoituksia ja ajatuksia. Matkallaan he tulevat rautatieasemalle, joka paljastuu tyhjäksi ja hylätyksi ja aseman takaa avautuu autioitunut maailma. Pariskunnat lähtevät jatkamaan matkaa kävellen ja saapuvat lopulta Sergio Leonen elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat tutulle Sad Hill -hautausmaalle, jossa naiset tekevät tiliä miehilleen.

Portti toiseen todellisuuteen ei ole uniikki mutta hyvin elokuvallinen ratkaisu, josta olisi voinut rakentaa moniäänisen ja kiehtovan matkan maailmaan, jossa asiat ovat toisin tai ne nähdään ja koetaan toisin. Elokuvassa toinen todellisuus on lopulta kollektiivinen uni, jota työpajassa puidaan. Uni on kerronnan väline käsitellä naisen asemaa miehisen vallan maailmassa. Tematiikan avautuminen ja tulkinta on pitkälti kiinni, miten vastaanottaja tulkitsee näkemäänsä ja kuulemaansa. Rinnekankaalla on sanottavansa, painavaakin sellaista, mutta hän pakottaa sen niin taidetietoiseen muottiin, että taiteen tekeminen tuntuu enemmän pakotetulta kuin aidosta luovuudesta kumpuavalta ilmaisuvoimalta.

Elokuvataiteen suurimpia voimavaroja on emootioihin vetoaminen ja samaistuminen, mikä avaa elokuvan maailman vastaanotettavaksi. Rinnekankaan aiempien elokuvien tavoin Once Upon a Time in Sad Hilliin on vaikea samaistua. Teokset vaikuttavat tietoisen etäännytetyiltä emootioista takertuessaan korostetusti siihen intellektuaalisuuteen, jolla taidetta on tavattu puleerata tarkoituksellisen korkealentoiseksi.