Oikeuden puolesta valkokangas

Ei huono valinta ohjaaja Mimi Lederiltä tuoda juuri nyt valkokankaalle elokuva Ruth Bader Ginsburgista, USA:n korkeimman oikeuden kaikkien aikojen toisesta naistuomarista, jonka presidentti Clinton nimitti elinikäiseen virkaansa 1993. Trumpilaisen ilmapiirin räyhätessä ja Ginsburgin täyttäessä 86 vuotta moni amerikkalainen vaikuttaa asettavan viimeisen toivonsa tähän kaikennähneeseen lakinaiseen korkeimman oikeuden painopisteen siirtyessä viime aikoina entistä konservatiivisempaan ja oikeistolaisempaan suuntaan.

Ginsburgin veljenpojan, Dan Stieplemanin, käsikirjoittama Oikeuden puolesta (2018) kertoo tämän työteliään ja terävän brooklynilaisasianajajan ja feministi-ikonin tarinan. 1950–60-luvun Harvardissa lakia opiskeli vain kourallinen naisia. He saivat perustella läsnäolonsa oikeutusta ja sitä, miksi ovat vieneet opiskelupaikan joltakulta miesopiskelijalta, dekaanitason henkilöille saakka. Vastaava asenneilmapiiri lävisti toki koko yhteiskuntaa.

Ginsburg valmistui vuosikurssinsa parhaana, mutta lakifirmat eivät palkanneet häntä pätevyydestä huolimatta. Naisen paikka ei ollut oikeussalissa, vaan kotona, tai korkeintaan yliopistolla opettamassa, jonne Ginsburg professoriksi ensin päätyikin. Hänen aviomiehensä Marty Ginsburg (Armie Hammer) oli myös tasa-arvoasioista kiinnostunut juristi ja esittelikin vaimolleen kiinnostavan tapauksen, jonka pohjalta kaksikko päätyi yhdessä tasa-arvoasian airuiksi.

Kyseessä oli omaishoitajana toimimisen perusteella saatava verovähennys, joka oli laissa määrätty vain naiselle kuuluvaksi. Koska kyseisessä tapauksessa omaishoitajana oli mies, näki Ginsburg lain syrjivän luonteen ja taivutti monet skeptikot puolelleen. Noihin aikoihin olivat ajatukset ja teoriat syrjinnästä sukupuolen perusteella lakipiireissäkin uusia ja ennenkuulumattomia, joten helppo ei Ginsburgin savotta ole ollut.

Elokuva keskittyy Ginsburgin opiskeluun ja uran alkuvaiheisiin, läpimurtoon lain polulla. Vaikkei veroaihe ole ehkä vetävimmästä päästä, tihenevästi onnistuu ohjaaja Leder, joka muistetaan Deep Impactista (1998) ja sittemmin muun muassa The Leftovers -sarjasta, aihetta käsittelemään. Elokuvan rajaaminen tähän tiettyyn taitekohtaan on fiksu veto, sillä laajemmasta haalinnasta tuskin olisi saanut kovin koherenttia kokonaisuutta. Ginsburgin uran vaiheita ja materiaalia olisi niin valtavasti. Nyt tämän tasa-arvopioneerityön ympärille keskittyvä pöhinä antaa elokuvalle sen sielun, vaikka itse oikeudenkäyntiin ladataan turhaa lisädramatiikkaa.

Muutoin Oikeuden puolesta on yllätyksetön henkilökuva henkilöstä, jolle olisi tehnyt todellista oikeutta syvemmälle raapaiseva heittäytyminen. Innostavasta aiheesta huolimatta Ginsburgia tulkitseva Felicity Jones ei oikein saa puhallettua tarvittavaa henkeä peräänantamattomaan hahmoonsa. Draamankaari ja jännitteen kasvatus kuvastoineen ovat oikeussaliteemaisista sarjoista ja elokuvista tuttua, vaikkakin sujuvaa peruskauraa. Myös elokuvan nimen suomennos on matkalla kadottanut alkuperäisen ideansa, sillä nyt se tuo mieleen jonkin nopeasti unohtuvan tusinatarinan. Ginsberg henkilönä on kuitenkin kaikkea muuta.

Hyvä arkinen huomio on, että vaikka Ginsburg työssään korjaa tasa-arvon epäkohtia, rikkoo lasikattoja ja pyrkii aikaansaamaan muutoksia lakipykälien kautta, kotona hän saa tyttäreltään huutia ja kritiikkiä, sillä teini-ikäisen mielestä todellinen muutos 1970-luvulla tapahtuu kaduilla ja marssimalla. Muutenkin lohdullisinta elokuvassa on Ginsburgien perhe-elämän kuvaus, jossa ajan hengen vastaisesti aviomies kannustaa vaimoaan etenemään urallaan ja ottaa oman vastuunsa perheestä ja kodinhoidosta. Avioliitto onkin Ginsburgille suurin piirtein ainoa paikka, jossa hän ei kohtaa jatkuvaa kyseenalaistamista tai väheksyntää sukupuolensa perusteella.

Muutoin voikin kysyä, miten asiat ovat lopulta vieläkään muuttuneet, kun naisen työuran ja perheen yhdistäminen on yhä nykyäänkin kiperä kysymys. Maailma tarvitsee edelleen Ruth Bader Ginsburgin kaltaisia pelottomia ja loppuun asti järkähtämättömiä taistelijoita.