Odotus valkokangas

Laaja ja moninainen saaristo on Suomen luonnon ja maantieteen erikoisuuksia. Saaristossa aika tuntuu hidastuvan eristäytyneisyyteen samalla, kun ollaan maailman laidatkin tavoittavan meren äärellä. Osin eksoottisena pidetyllä saaristolla on ollut sijansa suomalaisessa elokuvassakin, ja ainutlaatuisena audiovisuaalisena miljöönä sitä soisi hyödynnettävän elokuvissa enemmänkin.

Näyttelijä Inka Kallénin ja ohjaaja Aku Louhimiehen käsikirjoittama tarina on sijoitettu tarkemmin nimeämättömälle saarelle, jonne pääsee vain yhteysaluksella. Saaressa vakituisesti asuvan nelikymppisen pariskunnan rouva kuluttaa aikaansa saariston idyllissä miehen hoitaessa virkatehtäviään. Mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta paikalle tuleva miehen vanha ystävä herkistää tunnelmaa ja tilannetta.

Odotuksen vertaaminen Louhimiehen aikanaan polemiikkia herättäneeseen läpimurtoelokuvaan Levottomat (2000) ei ole pelkkää hakuammuntaa. Tuoreesta teoksesta löytää haluamattaankin viitteittä parinkymmenen vuoden takaiseen. Painoarvoa elokuvien vertailulle ei liiemmälti kannata kuitenkaan antaa. Odotus on itsenäinen ja elokuvallisesti eheä teos, joka niin teemoiltaan kuin miljööltään on aidosti kiinnostava.

Saaristo ei elokuvassa ole pelkkä postikortti vaan miljöö, mihin linkittyy mielentiloja. Saaristossa ei toki aina paista aurinko, mutta loppukesän lämmössä on usein sitä haikeutta, mikä Odotuksessa tavoitetaan niin kuvissa kuin hahmojen mielissä. Tietyn stabiliteetin saavuttaneessa parisuhteessa asioilla on paikkansa, mutta ne eivät ole kyseenalaistamattomia. Päätöksiä ja valintoja on tehty yhdessä, ja niihin sitoutuen, mutta se ei tarkoita yksilöllisistä haaveista ja unelmista luopumista. Onnellisuus on moniselitteistä ja usein hankalasti määriteltävää. Haaveet ja odotus niiden toteutumisesta kuvitteellisella tasolla voivat tehdä onnelliseksi vailla konkretiaa todellisuudessa.

Seksuaalisuus ei ole tästä irrallista, päinvastoin. Se on alati läsnä oleva ulottuvuus, tahdomme sitä tai emme. Aikuisen naisen seksuaalisuudessa ja kaipuussa intohimon täyttymiseen on kiinnostava ulottuvuutensa, jonka potentiaali Kallénin sensuellista olemuksesta huolimatta hukataan Odotuksessa kerronnalliseen likilaskuisuuteen. Tässä mielessä elokuva tuokin vahvimmin mieleen Levottomat, molemmissa seksikohtaukset ovat tylsiä ja niitä on liikaa. Tarvittava jännite ja draamallinen motivaatio loistavat poissaolollaan.

Naisten usein vaietun tai jopa kielletyn seksuaalisuuden ilmentyminen juuri eristäytyneisyydessään vapauttavissa miljöissä on viime vuosina tavoitettu kiehtovasti elokuvissa Nuoren naisen muotokuva (2019) ja Ammonite (2020). Niiden sensitiivisyyteen verrattuna Louhimiehen elokuvissa vain harrastetaan seksiä, eikä sellaisen katsominen ole kovin kiinnostavaa saati palkitsevaa.

Odotuksessa palkitsevinta ovatkin päähahmojen väliset keskustelut ja pienin nyanssein kehittyvät ja muuttuvat suhteet, jotka tahoillaan ovat sopusoinnussa kuvaaja Johan Wasickin ja Louhimiehen luottoleikkaajan Benjamin Mercerin luoman visuaalisesti vahvan tunnelman kanssa. Särön tähän luo kuitenkin turhan suuren roolin saava Esa-Pekka Salosen säveltämä musiikki. Tuntuu kuin musiikille olisi annettu tilaa säveltäjänsä nimen perusteella välittämättä sen vaikutuksesta elokuvan tunnelmaan ja kerrontaan.

Edellä mainituissa Nuoren naisen muotokuvassa ja Ammonitessa luonnon ja ennen kaikkea meren äänille annettiin oma merkittävä roolinsa miljöön elävöittämisessä. Odotuksessa tämä luonnon sinfonia tukahdutetaan päällekäyvällä ja geneerisellä jousimusiikilla. Yksinäisen karhealle sellolle olisi ollut paikkansa tarinan päähahmoon linkittyvänä instrumenttina, mutta tämäkin hienovireinen nyanssi hukataan jousisoittimien kakofoniaan. Vähemmän olisi enemmän, varsinkin yksinkertaisessa saaristomiljöössä.

Odotus synnyttänee monenlaisia näkemyksiä ja tulkintoja. Se on elokuvan rikkautta. Katsojana on vapaus valita positionsa. Aku Hirviniemen esittämän pappismiehen suuhun kirjoitetussa repliikissä on viisautensa: ”Vapaus on oikeus olla valehtelematta.”