Nostalgia valkokangas

Kokeneen Mario Martonen ohjaama Nostalgia on kotimaassaan Italiassa kerännyt kiitosta. Viime vuoden Cannesin elokuvajuhlilla ensiesitetty elokuva oli tänä vuonna myös Italian Oscar-ehdokkaana. Menneen kaipuuta käsittelevä elokuva näyttäytyy Pohjolan perukoilla hieman hapuillen motivoidulta, joskin Välimeren aurinko tuo mukavan valon ja lämmön tuulahduksen katsojan mieleen joulukuun pimeässä koleudessa.

Pierfrancesco Favinon näyttelemä Felice palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen kotinurkilleen Napoliin huolehtiakseen äidistään. Paluu nostaa Felicen mieliin muistoja ja kaipuun menneeseen. Kotiseuturakkaus saa Felicen jäämään Napoliin. Ulkoisesti maisemat ja tutut korttelit ovat entisellään, mutta elämänmeno on muuttunut. Kaikkien mielestä Felice ei ole tervetullut takaisin, mutta jääräpäisesti hän haluaa jäädä.

Perheen ja kotiseudun pariin palaamisessa eli takaisin juurilleen asettumisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ilmiö on universaalisti tunnistettavissa. Nostalgian tarinassa ei ole kuitenkaan kyse lämminhenkisestä asetelmasta, jossa Felice palaisi jatkamaan perheensä perintöä tai vastaavaa. Felicen paluu kotikonnuilleen näyttäytyy enemmänkin narsistisena toimintana, jossa hän ei vaivaudu huomioimaan muita eikä näe kotikulmillaan tapahtunutta muutosta, vaikka sitä väännetään hänelle rautalangasta.

Tämä on Nostalgian tarinan isoin kompastuskivi. Felicen toimille ja ratkaisuille on vaikea nähdä tai löytää kunnollista motiivia. Vuosikymmeniä ulkomailla asuneena ja siellä hyvän ja menestyksellisen elämän luoneena henkilönä Felice suhtautuu oudon kapeakatseisesti ja jopa naiivisti kotiseutunsa muutoksiin. Kaipuu menneeseen tuntuu peittävän alleen rationaalisen suhtautumisen ja ajattelun.

Elokuvan tulkinta on kulttuurisidonnaista. Italialaisnäkökulmasta ja katolilaisesta maailmasta katsottuna tarinasta saattaa hyvinkin avautua tasoja, jotka selittävät Felicen motiiveja ja menneisyyden kaipuuta, mutta käytännönläheiselle Pohjolan asukille päähenkilön toimet ja ratkaisut näyttäytyvät hivenen heppoisesti perustelluilta.

Kaksituntisessa elokuvassa olisi ollut mahdollisuuksia syventää Felicen henkilökuvaa ja avata hänen tarkoitusperiään muutoinkin kuin muisteluilla nuoruudesta. Viimeiset neljä vuosikymmentä ja toisessa maassa oleva vaimo jäävät hänen elämässään ikään kuin merkityksettömiksi. Aivan kuin Felice olisi ollut vuosikymmenet jossain horroksessa vain havahtuakseen pakottavaan tarpeeseen palata takaisin Napoliin kaikista siihen liittyvistä riskeistä huolimatta.

Parasta Nostalgiassa on elokuvaan saavutettu tunnelma, joka tavoittaa Napolin kujien ja ikivanhojen rakennusten luoman atmosfäärin. Audiovisuaalinen maailma kannattelee elokuvaa tarinan hapuillessa Felicen muisteloissa ja kotikulmien sokkeloissa. Elokuva ei kuitenkaan sorru matkailumainosmaiseen Napolin esittelyyn vaan pitäytyy arkisissa ympäristöissä, jotka vanhoissa eurooppalaiskaupungeissa ovat koruttomuudessaan kiehtovia.

Pelkän tunnelman ja kuvaston varaan ei kaksituntista elokuvaa voi kuitenkaan rakentaa. Tarinalta olisi tarvittu enemmän. Lupaavasti alkanut äidin ja kauan poissaolleen pojan suhteen tarkastelusta ja suoranaisesta lähiluvusta siirrytään turhankin nopeasti menneisyyden ystävyyssuhteen setvimiseen, mikä johtaa elokuvan verkkaiseen maleksimiseen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisuaan.