Nope valkokangas

Kenen tarinoita kerromme ja mistä näkökulmasta, rajaa pois paljon historiaa, joka ei sovi rakennettuun kehykseen. Jordan Peelen uusin elokuva Nope muuttaa katseemme suuntaa esielokuvan kohdalla antaen Eadweard Muybridgen hevosen laukkaa esittävän kuvasarjan ratsastajalle oman tarinan. Koska showbisneksen kulisseissa vaikuttaneiden afroamerikkaisten työntekijöiden mahdollisia tarinoita ei ole juuri dokumentoitu, elää historian uudelleen kirjoittaminen kiinnostavalla rajapinnalla. Nope ei missään nimessä ole historiallinen elokuva, mutta se kutoo tenhoavasti sisälleen tarinoita näkymisestä ja näkymättömyyden kahtiajaosta.

OJ (Daniel Kaluuya) ja Emerald Haywood (Keke Palmer) yrittävät pitää pystyssä perheen perinteikästä hevostallia, joka on sukupolvien ajan kouluttanut hevosia Hollywood-tuotantoihin. Hiljainen OJ viihtyy enemmän hevosten parissa kuin elokuvapiireissä, mutta onneksi Emerald hurmaa energiallaan potentiaaliset työnantajat. Työt ovat kuitenkin tiukalla, kun eläimet voidaan korvata tehosteilla ja Haywoodin hevoslauma joutuu pikkuhiljaa luopumaan jäsenistään. Naapurin villin lännen teemapuistoa pyörittävä Jupe (Steven Yeun) on kuitenkin enemmän kuin innoissaan ostamassa hevosia omalle tilalleen.

Nope rakentaa jännitystään hyvin hitaasti. Jotain on vialla, mutta onko kyse luonnonvoimista vai yliluonnollisesta ilmiöstä. Peele ripottele johtolankoja ja harhautuksia joka puolelle ja tekee arkipäiväisyyden kulisseista pelottavia. Elokuvan henkilöhahmot rikkovat tarinan kerrontaa kieltäytymällä seuraamasta sitä ja ottamalla etäisyyttä epämiellyttäviin tapahtumiin. Hahmojen reagointi kääntää tarinoita tappavista umpikujista ja tuo ajattelutyön takaisin päivänvaloon, jossa voi myös tapahtua pelottavia asioita.

Hoyte Van Hoyteman jylhä kuvaus on upeaa katseltavaa ja tuo mieleen erityisesti Steven Spielbergin elokuvat. Hoyteman käsissä kuiva aavikko ja pilvinen taivas alkavat muistuttaa Tappajahain (1975) aavaa ulappaa, jossa lymyilee vaara. Kuvaus kääntää usein katseensa tapahtumista ja katsojalle tarjotaan vain rikas äänimaailma, josta vastaa myös Under the Skinin (2013) ahdistavasta äänisuunnittelusta vastannut Johnnie Burn. Kaiken kruunaa Michael Abelsin komeana soiva westernin kulta-ajoista muistuttava musiikki.

Villin lännen valloittajille kuuluva palo kesyttää arvaamaton luonto saa Nopessa uudenlaisen valon. Elokuvassa kertautuvat kauhutarinat luontokappaleiden valjastajien ylimielisyydestä ja miten epäonnistumista huolimatta ihmiset voivat kuvitella pystyvänsä itse parempaan, kokeilemalla itse tai valjastamalla teknologian avukseen. OJ:n perheen periaate on, että luontoa ei voi kesyttää, sen kanssa voi tehdä vain yhteistyöpäätöksen, jossa kumpikin osapuoli kunnioittaa toisiaan.

Traumat ja menetys ajavat elokuvan hahmoja heidän valitsemallaan tiellä. Erityisesti tämä näkyy keskiöön nostetussa sisarparissa: OJ:n takertuessa perhetilaan Emerald yrittää tähytä mahdollisuuksia uuteen alkuun. Peelen vahvuuksiin on aina kuulunut roolitus ja hän saa näyttelijöistään esiin yllättäviäkin tasoja, mikä näkyy erityisesti aina loistavissa Kaluuyassaa ja Palmerissa. Heidän sisarkuvauksensa tuo yllättävää koskettavuutta elokuvan keskelle.

Get Outin (2017) tiiviiseen tarinankerrontaan ei Nope pääse. Ideoita on elokuvassa hieman liikaa ja kunnianhimoinen ajatus yhdistää näkymättömien työntekijöiden työpanoksen valjastaminen viihteen käyttöön ja luonnonvoimien kesyttäminen ei ihan loksahda paikalleen. Käsikirjoitukselliset sudenkuopat paikataan kuitenkin Peelen oivaltavalla ohjaustyylillä, joka yhdistelee genrejä ennakkoluulottomasti toisiinsa. Upealta näyttävä ja hyvin roolitettu elokuva on hyvin kulkevaa viihdettä, joka ei unohda yhteiskunnallista sanomaansa.