Ei kenenkään maa valkokangas

No Man’s Land on raskas elokuva. Se on erilainen sotaelokuva - ja onnistuu sanomaan enemmän kuin moni sotaelokuvaksi kutsuttu pullisteluviritys. Se on myös hiljainen elokuva, sillä enemmän kuin itse sodasta ja tappamisesta se kertoo siitä ihmismielen maaperästä, jossa katkeruuden siemen itää ja kasvaa katkeamattomaksi kostonhimon kierteeksi. Raskaaksi elokuvan tekee sen täydellinen lohduttomuus. Jugoslavialaissyntyinen ohjaaja Danis Tanovic (s.1969) tarjoaa hyvin karun vastauksen siihen, miksi hänen maanmiestensä järjettömälle taistelulle ei tunnu löytyvän ratkaisua. Ja uskoisin, että vaikka näkökulma tuleekin sisältäpäin, on se äärettömän tarkka.

Bosnia-Herzegovina kituu keskellä vuoden 1993 sotatannerta. Samaan bunkkeriin puolueettomalle vyöhykkeelle ovat joutuneet kokenut bosnialainen taistelija Ciki ja keltanokkainen serbisotilas Nino. Maassa makaa Cikin haavoittunut ystävä, jonka selän alle on viritetty miina. Molemmin puolin bunkkeria on vihollisjoukkojen etulinjat, eikä pelastustietä ole. Miehet kyräilevät toisiaan, eikä kumpikaan uskalla hetkeksikään päästää vihollista silmistään. Kiperä tilanne yritetään laukaista hälyttämällä paikalle YK-joukot ja miinanpurkaja, mutta puolueettomat ranskalaissotilaat ovat marionetteja välinpitämättömän johtoportaan käsissä. Kansainvälinen lehdistö ilmaantuu paikalle ja YK:n johdon on huonon julkisuuskuvan pelossa pakko antaa toimintakäsky. Byrokraattisen järjestön toiminta näytetään tragikoomisena. Apua ei haluta tai pystytä antaa, mutta kasvot on säilytettävä.

Tilanteen päähenkilöt, kolme nurkkaan ajettua sotilasta, ovat autuaan tietämättömiä tästä laskelmoidusta näytelmästä ja tuntuvat jäävän episodista ulkopuolisiksi. YK-joukoille he ovat maton alle lakaistavaa rikkaa ja lehdistölle myyvää juttuaineistoa. Bunkkerissa miinan päällä makaava sotilas, oikeastaan harmaantuva, elämästään taisteleva bosnialaismies pitelee kädessään hymyilevän vaimonsa valokuvaa.

Harvoin on kuvattu näin pelkistetysti ja samalla huikaisevan hienosti yksilön kautta kokonaisen yhteisön tunnetilaa. On kuin vihollisjoukot, serbit ja bosnialaiset, olisi vangittu mikroskoopin alle tarkasteltavaksi. Kahden miehen, verivihollisen, kohtaaminen suljetussa ääritilanteessa näyttää läpileikkauksen siitä, mitä sodan taakse kätkeytyy. Elokuvan näkymä sodan lohduttomuuteen muuttuu loppua kohden käsin kosketeltavaksi. Syvälle lonkeroitunut viha saa täyttymyksensä.

No Man’s Land sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Se palkittiin myös viime vuonna Cannesissa parhaasta käsikirjoituksesta.