Niko – lentäjän poika valkokangas

Suomessa ei pitkän animaatioelokuvan perinteitä juuri ole. Viimevuotinen Rölli ja metsänhenki antoi pientä osviittaa, että meilläkin saatettaisiin onnistua tuottamaan säällinen animaatio ainakin Euroopan mittakaavassa. Tässä mielessä Niko - lentäjän poika on jopa positiivinen yllätys, sillä elokuva täyttää sujuvasti kansainvälisen animaation vaativat saappaat. Animointi on näyttävää ja animaatiosuunnittelusta päävastuun kantanut Anima Vitae -studio todistaa Suomesta löytyvän maailmanluokan osaamista 3D-animoinnissa, vaikka Keisarin salaisuuden aikoihin moiseen olisi ollut mahdotonta uskoa.

Niko on kansainvälinen yhteistuotanto ja yli kuuden miljoonan euron budjetillaan kallein Suomessa tähän asti tehdyistä elokuvista. Kunnollisella rahoituksella on taattu animoinnin laatu, jolla voi kilpailla jopa suurten Hollywood-studioiden tuotantojen kanssa, vaikka Pixarin tasolle ei ylletäkään. Petteri Pasaselta ja Hannu Tuomaiselta näin kunnianhimoisen projektin tuottaminen on ollut rohkea veto. Ainakin he ovat antaneet esimerkin suomalaisen elokuvan mahdollisuudesta yltää kansainvälisestikin laajaan levitykseen.

Ulkoisesti Niko on onnistunut, mutta itse tarinalta olisi odottanut enemmän. Orpopojan isän etsintä ja mahdottomasta haaveilu on nivottu moneen kertaan kerrottuun kasvutarinaan, jossa matkataan jonnekin ja sieltä pois. Matkan kommellukset ja sattumukset kasvattavat nuorta uhmapäätä, joka lopuksi ottaa tarvittavat askeleet kohti vastuullisempaa aikuisuutta.

Kaikessa tavanomaisuudessaan tarina on kuitenkin osattu kertoa sujuvasti ja hyvin rytmitettynä. Tämä ei suomalaiselokuvalle ole mikään itsestäänselvyys, joten mistään epäonnistumisesta ei Nikon kohdalla ole kysymys. Kliseisenkin tarinan mukaansatempaava kerronta on taito sinänsä. Silti satumaailma olisi kaivannut persoonallisuutta ja tuoreempia näkökulmia.

Lapin miljöö on Nikossa toki aidonoloinen lumisia maisemiaan myöden ja huumorissa on paikoin roisimpaakin särmää. Kovinkaan monessa Disney-elokuvassa ei uhattaisi syödä joulupukkia tai pukin lentäviä poroja esitettäisi rellestävinä isottelijoina. Animaatioissa usein pakkopullana oleva sidekick-hahmo on Nikossa saatu myös toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Nikon matkakumppanina ja esiliinana toimiva möhömahainen liito-orava Julius on Hannu-Pekka Björkmanin äänellä taatusti mieleen jäävä hahmo hieman valjuksi jäävän Niko-pojan rinnalla.

Kriittisin huomio kiinnittyykin tarinan mustavalkoiseen ja vanhanaikaiseen hyvä-paha-asetelmaan ja stereotyyppisiin eläinkuvauksiin. Animaatioiden ja lastenelokuvien sisältökysymyksiä puntaroitaessa on luonnollisesti muistettava, että lapsiyleisöön vetoaminen edellyttää tiettyä asioiden yksinkertaistamista, mutta tämä ei saisi olla selityksenä silmiinpistävälle vanhakantaisuudelle. Saduilla on omat perinteensä, joihin niiden viehätys osin perustuu. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla esteenä uusille näkökulmille.

Kulttuuri ja kulttuurituotteet saduista elokuviin ovat niitä, jotka rakentavat mielikuvaamme muun muassa eläimistä. Onko 2000-luvun sadussa esimerkiksi susi edelleen kuvattava samanlaisena pahan symbolina kuin 200 vuotta sitten Grimmin saduissa? Perinteikästä ehkä, mutta eikö tällaisesta vanhanaikaisuudesta olisi jo aika luopua?