Niko ja myrskyporojen arvoitus valkokangas

Suomalainen animaatioelokuva otti aimo harppauksen, kun Hannu Tuomaisen ja Anima Vitae -studion luoma ja tuottama Niko – lentäjän poika (2008) liihotti valkokankaille tarkalleen 16 vuotta sitten. Joulusta ja Lapin eksotiikasta ammentanut poropojan kasvukertomus ei sisällöllisesti tarjonnut mitään uutta, mutta hyvin animoitua elokuvaa myytiin ympäri maailmaa.

Kansainvälisenä yhteistuotantona tehty animaatio oli aikanaan kalleimpia suomalaiselokuvia, ja satsaus kannatti. Menestys poiki jatko-osan Niko 2 – lentäjäveljekset (2012) ja nyt yli vuosikymmen myöhemmin Niko-elokuvat laajentuvat kolmannen osan, Niko ja myrskyporojen arvoitus, myötä elokuvasarjaksi. Suomalaisen animaatioelokuvan saralla suoritus on hatunnoston arvoinen.

Nikon haave on toteutumassa. Hän on pääsemässä lentävien porojen valiojoukkoon eli Joulupukin lentojoukkoihin. Muodolliseksi kaavaillusta pääsykokeesta tuleekin tiukka taistelu, kun toiseksi kokelaaksi ilmoittautuu toinen nuori poro. Sitten sattuu ja tapahtuu yllättäviä, ja koko joulu on uhattuna. Nikon on kumppaneineen ryhdyttävä toimiin, ja lopulta ystävyydellä ja yhteistyöllä reki lahjoineen kiitää taas taivaalla.

Lämmin sanoma on kolmannen Nikon vahvuus, ja siltä osin selkeä parannus edeltäjäänsä. Niko 2 oli kostotarinana jopa oudon synkkä kokoperheen jouluelokuvaksi. Kolmannessa elokuvassa tunnelma on huomattavasti leppoisampi ja mukaan on otettu uusina hahmoina muun muassa vekkuleita sopuleita. Vaikka tarinassa jonkinlaista tilinteon teemaa sivutaankin lentojoukoista karsiutuneiden myrskyporojen myötä, niin painopiste on selkeästi anteeksiannon, ystävyyden ja yhteistyön voimassa. Arvomaailman selkeys on lapsikohderyhmää ajatellen kohdallaan.

Aikuiskatsojan silmiin kolmannessa Nikossa ei ole mitään uutta. Tarina on rakennettu samoista aineksista kuin lukemattomat muutkin kokoperheen elokuvat. On pientä kapinointia, virheistä oppimista, väärinymmärryksiä sekä uutta ja vanhaa ystävyyttä. Se mikä aikuiselle näyttäytyy kliseisenä ja moneen kertaan nähtynä, on lapsikohderyhmälleen kuitenkin uutta ja ihmeellistä. Edellisestä Nikosta on ehtinyt varttua jo kokonaan uusi katsojasukupolvi, mikä osaltaan puoltaa uuden elokuvan paikkaa.

Niko – lentäjän poika oli – ja on edelleen – euroanimaatioksi ansiokas ja tasokas, eikä animoinnin taso ole kolmannessakaan laskenut. Hahmot ovat tuttuja ja liikkeistä on tullut entistä sujuvampia ja maisemista näyttävämpiä. Pohjoisen yksinkertainen miljöö on osattu kääntää animaation vahvuudeksi. Suurten amerikkalaisten animaatiostudioiden näyttävyyteen ja pikkutarkkuuteen ei ylletä, mutta kansainvälisestikin tarkasteltuna Nikon animointi täyttää helposti nykytason vaatimukset.

Niko-animaatiot on osattu pitää kohderyhmää ajatellen myös sopivan pituisina. Vaikka Niko ja myrskyporojen arvoitus on sarjan tähänastisista osista pisin, jää sekin alle puolentoista tunnin. Vauhdikas ja sujuva animaatioseikkailu toiminee parhaiten alakouluikäisille, eivätkä mukana olevat vanhemmatkaan välty viihtymiseltä.