Neds valkokangas

Skotlantilainen Peter Mullan on paljon tunnetumpi näyttelijänä kuin ohjaajana, mutta hänen harvat ohjaustyönsä ovat kaikki saaneet osakseen suitsutusta. Esikoispitkä Orvot (1998) palkittiin useilla festivaaleilla, ja nunnaluostareihin pakotettujen irlantilaisnaisten kohtaloista kertonut Magdalena-sisaret (2002) voitti peräti Kultaisen leijonan. Mullanin kolmas pitkä elokuva, osin omaelämäkerrallinen Neds (2010) sai innostuneen vastaanoton kotimaassaan Iso-Britanniassa, missä sitä verrattiin sellaisiin klassisiin kasvutarinoihin kuin François Truffautin 400 kepposta (1959) ja Ken Loachin Kes (1969).

Ihan edellä mainittujen mestariteosten tasolle Mullanin käsikirjoittama ja ohjaama nuorisokuvaus ei yllä, vaikka vaikutteet varsinkin Loachilta ovat paitsi ilmeisiä myös omintakeisesti suodatettuja. Neds on kuitenkin yksityiskohdissaan rikas ja kokonaisuutenakin puhutteleva elokuva, jonka muutamissa kohtauksissa on todellista klassikkoainesta.

1970-luvun Glasgow’hun sijoittuvan elokuvan päähenkilö on työväenluokkaisen perheen poika John, jota näyttelevät eri ikävaiheissa Greg Forrest ja Conor McCarron. Katolista poikakoulua käyvä John on luokkansa priimus, mutta perhepiirissä sitä osaa arvostaa vain Skotlannin ankeutta Amerikkaan paennut Beth-täti (Marianna Palka). Johnin isä (Peter Mullan) on väkivaltainen alkoholisti ja isoveli Benny (Joe Szula) niittää mainetta pelättynä jengijohtajana. Kun John ei saa kannustusta sen enempää koulusta kuin kotoakaan, hän ajautuu vähitellen veljensä porukoihin ja alkaa heilutella veistä Glasgow’n turvattomilla kaduilla.

Tapahtumia kehystää 1970-luvun brittiläinen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset pannaan paremmuusjärjestykseen jo koulussa. A-luokalle pääsevät parhaiten menestyneet, kun taas R-luokan luuserit työnnetään takapihan parakkiin koulun vähiten motivoituneen opettajan riesaksi. Mullanin kuvaamassa yhteisössä duunariperheiden lapsille heitetään kapuloita rattaisiin, vaikka he olisivat kuinka lahjakkaita.

Kunnianhimoinen ja kilpailullinen John ei tyydy jengiympyröissäkään pelkän rivijäsenen asemaan, vaan pyrkii vaistomaisesti olemaan paras – toisin sanoen pelottomin, hurjin ja väkivaltaisin. On helppoa ymmärtää Johnin lipsuminen kaidalta polulta, mutta näin radikaali muutos kiltistä hikarista lähes psykopaattiseksi riehujaksi tuntuu hivenen epäuskottavalta. Mullan luottaa liikaakin ympäristön ja olosuhteiden selittävyyteen, sen sijaan että keskittyisi Johnin sisäisen maailman ja hänen nimenomaisen tarinansa avaamiseen.

Kaikki Nedsin näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä, kuten näyttelijän ohjaamalta elokuvalta sopii odottaakin. Vaikka käsikirjoitus jättää teini-ikäisen Johnin hieman etäiseksi, Conor McCarronin intensiivisessä näyttelijäntyössä ei ole moitteen sijaa. Mullanin oma rooli Johnin itsetuhoisena ja -inhoisena isänä on tärkeä ennen kaikkea päähenkilön toiminnan taustoittajana. Erityismaininnan ansaitsee Canta-nimistä kovista esittävä Gary Milligan, jonka hahmolle John aiheuttaa aivovaurion. Useimpien elokuvassa nähtävien nuorten näyttelijöiden tavoin Milligankin on ensikertalainen valkokankaalla.

Työväenluokkaista jengikulttuuria luotaava Neds on vaikuttava ja oletettavasti melko totuudenmukainenkin tulkinta jälleen yhdestä yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti merkittävästä ilmiöstä Iso-Britannian lähihistoriassa. Sellaisia ovat olleet myös esimerkiksi Steve McQueenin IRA-vankien epäinhimillisestä kohtelusta kertonut Hunger (2008) sekä Mullanin edellinen oma ohjaustyö, Magdalena-sisaret. Yhteiskuntakriittisen elokuvan perinne Britanniassa on vankka, ja Peter Mullan saattaa hyvinkin olla sen ärhäkin jatkaja.