Napapiirin sankarit 4 valkokangas

Napapiirin sankarit -elokuvasarja on saavuttanut uuden aallonpohjansa. Kotimainen nimikkomedia on jo pitkään vellonut samoissa ympyröissä, tutuilla kasvoilla ja vanhoilla kuvioilla. Napapiirin sankarit 4 kuitenkin osoittaa, että koneisto ei pysähdy, vaikka päähahmot vaihtuvat ja kööri muuttuu. Pellet lähtee, mutta sirkus jää.

Uusimmassa elokuvassa Jussi Vatasen esittämän Janin tilalle astuu kolmikymppinen sähköasentaja Paavo (Heikki Ranta). Paavon ja leskeksi jääneen Inarin (Pamela Tola) välille syttyy kipinä, minkä takia mies lupautuu tuomaan tofua kavereidensa kanssa Inarin syntymäpäiväjuhliin. Inarin perään vonkaava Pikku-Mikko (Kari Ketonen) kuitenkin lyö kapuloita rattaisiin ja pian porukka matkaa pitemmän reitin kautta.

Dome Karukosken alkuperäinen Napapiirin sankarit (2010) antoi sijaa lappilaisen miehen sielunmaisemalle ollen samanaikaisesti viihdyttävä farssikomedia. Jatko-osissa temaattinen ulottuvuus on jäänyt marginaaliin painoarvon siirtyessä enemmän ylilyötyyn, rämäpäiseen huumoriin ja spektaakkelimaiseen revittelyyn. Ison rahan komedioissa skaala on laatua tärkeämpää, mikä näkyy myös lippuluukuilla.

Neljännessä elokuvassa linja on seesteisempi. Nupit on käännetty koilliseen ja panokset pienentyneet. Jos edeltäjissä teltat räjähtelivät, kiikuttiin kattokruunussa ja vedettiin taikasieniä, niin nyt työnnetään mönkijää jorpakosta ja seistään hiljaa lumihangessa. Ratkaisu on hämmentävä, sillä yleisömenestyksensä Napikset ovat jo pitkään takoneet Lapin eksotiikalla ja hulabaloo-romurallilla. Volyymin laskiessa teos joutuu luottamaan hahmoihin ja tarinaansa, mikä lopulta upottaa koko paatin.

Käsikirjoitus on hälyttävän heikkotasoinen. Epälooginen, pointiton ja väkinäinen juonikehys kuljettaa tuttuja kuvioita uusiin kankaisiin kietoiltuna. Digiboxi on vaihtunut tofuun, jota varten pohjoisen mies lähtee sielunvaellukselle osoittaakseen arvonsa naisen silmissä. Kilpakosijana on epävarma pikkuporvari, joka korvaa puutteitaan pääoman turvin. Kovin vähän on ”uusia muuttujia” elokuvassa, joka sanoi samat asiat jo ensimmäisessä osassa – ja paljon paremmin.

Elokuvasta huokuu viitseliäisyyden puute ja heittämällä tehdyn pohjatekstin rumat jäljet. Lopputulos on innoton ja tylsä pösilökomedia, jossa traagiset ja herkät hetket perustelevat paikkaansa kuin hajuvesi lihapullassa. Budjetti on sama kuin edeltäjissä, mutta tämä ei valkokankaalla näy. Harvinaisen pimeästä elokuvasta saa hädin tuskin välillä edes selvää.

Sen sijaan sponsorina toiminut Jalotofu kiittänee hyvästä näkyvyydestä. Loppupuolella käydään hämmentävän irrallinen väittely tofusta, sen ansioista ja mausta. Kaiken tämän keskellä korostuu, mistä elokuvassa viime kädessä on kyse. Ja samalla ketä se ensisijaisesti palvelee.