Napapiirin sankarit 3 valkokangas

Dome Karukosken ohjaama Napapiirin sankarit (2010) oli monella tapaa menestys. Karukoski kuljetti värikkäiden hahmojen varaan rakennettua elokuvaa kotimaisen komedian saralla varsin vauhdikkaasti ja tyylitietoisesti. Elokuva sai suopean vastaanoton niin kriitikoilta kuin suurelta yleisöltä, ja vuoden katsotuin elokuva keräsi Jussi-gaalassakin ne tärkeimmät pystit.

Menestys tuo jatkuvuutta ja elokuvissa se tarkoittaa jatko-osia. Kakkososan ilmestymiseen ehti vierähtää kuitenkin viisi vuotta ja lopputulos oli sangen kaukana alkuteoksen raikkaudesta. Sekavasti kirjoitetussa kohelluksessa huumoria ammennettiin varsin kyseenalaisista tapahtumista eikä ohjaaja Teppo Airaksinen saanut elokuvaan kummoistakaan ryhtiä. Laatu tunnetusti korreloi harvoin jatko-osien menestyksen kanssa eikä Napapiirin sankarit 2 ollut poikkeus. Katsojia riitti eikä kolmatta osaa tarvinnut odottaa kauan.

Jatko-osia on helppo suomia taloudellisen voiton tavoittelusta, mutta Napapiirin sankareissa oli jo lähtökohtaisesti hyvä perusta elokuvasarjalle. Keskeisimmät henkilöt eli Jussi Vatasen ja Pamelan Tolan esittämä pääpari asetettiin jo alkuteoksessa sellaiseen elämäntilanteeseen, josta heidän tarinaansa on ollut luontevaa ja mielekästä jatkaa. Tarinaa olisi toki voinut kakkososassa jatkaa hieman paremmalla ajatuksella, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Napapiirin sankarit 3 -elokuvassa Vatasen esittämä Janne on menettänyt hyvän ystävänsä ja lähtee etsimään itseään tunturivaellukselle. Tolan Inari on taas korviaan myöten täynnä kotia ja lähtee tuulettumaan ystävättärensä työporukan kanssa suopotkupallokisoihin. Kummallekin tietysti sattuu ja tapahtuu tahoillaan monenlaista.

Jannen ja Inarin hahmoja on tällä kertaa onnistuttu rakentamaan eteenpäin ja samalla myös syventämään. Samaistumispintaa on haettu kuuluisien ruuhkavuosien eläjistä. Eikä elokuvan sanomakaan nykypäivän haihattelussa aivan osoitteetonta ole. Vaikka elon kulku kapuloita välillä rattaisiin iskeekin, niin onni löytyy läheltä ja toisesta.

Paljon elokuvassa on kuitenkin jätetty värikkään hahmogallerian varaan. Timo Lavikaisen Räihänen nousee tunturivaelluksella aiempia elokuvia isompaan rooliin, mutta kakkososassa kaveriporukkaan tupsahtanut Santtu Karvosen esittämä Kämäräinen on edelleen turhaa painolastia. Uusia hahmoja on ujutettu mukaan lähinnä suopotkupallokisoihin, joissa meno onkin tunturilla tallustelua kiinnostavampaa, energisempää ja tapahtumarikkaampaa.

Kolmannessa elokuvassa olisikin voinut hyvin kääntää alkuteoksen asetelman päinvastaiseksi ja antaa Inarille päärooli Jannen jäädessä tarinan taustahahmoksi. Tähän ei ole kuitenkaan rohjettu vaan kaikille keskeisille hahmoille on yritetty pedata yhtä paljon tilaa, jotta kukaan ei jäisi paitsioon ja pahoittaisi mieltään. Kaunis ajatus ei vain palvele elokuvallista lopputulosta, joka jää hahmottomaksi poukkoiluksi suon ja tunturin väliä ilman, että Jannen ja Inarin tarinoiden välille olisi kyetty loihtimaan mitään kunnollista yhteyttä.

Valittu toteutustapa tekee elokuvasta tylsän ja varsinkin tunturilla patikoidaan pitkään etenemättä mitenkään. Huumori on astetta tummasävyisempää kuin ennen ja puhdasta koomisuutta on aiempaa vähemmän, ja sekin vähä on sangen väkinäistä. Napapiirin sankarit 3 on komedia, joka ei liiemmin naurata vaan on nurinkurisesti vahvimmillaan draaman parissa.

Näyttelijänä tunnettu Tina Lymi onnistuu ohjaajan pallilla rakentamaan hahmoista kokonaisia ja sitä kautta kiinnostavia, mitä myös kakkososasta parantunut näyttelijäohjaus tukee. Vahvojen hahmojen rinnalla elokuvallinen sujuvuus ja tarinankerronta kuitenkin ontuvat samaa tapaan kuin Lymin esikoisohjauksessa Äkkilähtö (2016).

Kolmannella Napapiirin sankareilla on kaikesta huolimatta kaikki eväät yltää edeltäjiensä katsojalukuihin. Jo pelkästään se, että elokuvan tapahtumat on aiempaa korostetummin viety pohjoisen avariin maisemiin, on elokuvalle hyvä myyntivaltti. Vaikka tunturivaelluksella on välillä tylsää, mieli lepää maisemassa.