Näin koulutat lohikäärmeesi 2 valkokangas

Tänä vuonna 20 vuotta täyttävän DreamWorks Animationsin elokuvasarjoista Kung Fu Panda on ollut ylitse muiden. Tarinoiltaan erinomaiset ja sanomaltaan toimivat elokuvat sopivat lapsille mutta eivät ole yksioikoisia tai holhoavia, eikä niiden teho perustu popkulttuuriviitteisiin. Näin koulutat lohikäärmeesi (2010) kuuluu samaan luokkaan, ja sen jatko-osan myötä lohikäärmesaagankin voi sijoittaa pandojen rinnalle.

Cressida Cowellin lastenkirjoihin löyhästi perustuvat elokuvat kertovat nuoren viikingin, Hikotuksen, ja hänen lemmikkilohikäärmeensä, Hampaattoman, kasvutarinaa – kolmas osa on tulossa vuonna 2016. Ensimmäisessä osassa viikinkikylän muista asukkaista mielenlaadultaan eroava Hikotus oppi hyväksymään itsensä ja toi rauhan viikinkien ja lohikäärmeiden välille. Lohikäärmeet ovat käytännössä isoja, lentäviä koiria: kullakin rodulla on oma persoonallisuutensa, useimmat innostuvat helposti ja ovat ehdottoman uskollisia. Lentokohtaukset lohikäärmeiden kanssa ja eri lohikäärmeet itsessään ovat iso osa sarjan viehätystä ja niissä animaation voima pääsee esille.

Ylelläkin nähty televisiosarja DreamWorks Dragons kertoo tapahtumista elokuvien välillä, mutta sarjaan viitataan vain ohimennen. Viisi vuotta on kulunut edellisosasta, ja lohikäärmeiden kesyttämisen myötä viikinkien maailma on laajentunut. Hikotus käyttää aikansa kartoittamalla tuntemattomia alueita ja ennen pitkää törmää ongelmiin.

Välillä Näin koulutat lohikäärmeesi 2 muistuttaa liikaa edeltäjäänsä ja täyttää vanhan Hollywood-kliseen siitä, mitä jatko-osalta halutaan: sitä samaa mutta erilaista. Hikotus on taas napit vastakkain päällikköisänsä kanssa ja tätä kautta elokuvan teemoja itseensä luottamisesta ja hyväksymisestä tuodaan esille.

Mutta kakkososa muistuttaa edeltäjäänsä myös hyvässä mielessä: sen tarina on yhtä yllätyksellinen ja tunteellinen. Asioiden annetaan muuttua ikävällä, jopa traagisella tavalla. Tarinaa ja elokuvan maailmaa ei epäröidä syventää ja laajentaa, ja Hikotuksen kasvu on hyvä selkäranka koko sarjalle. Päähenkilö kasvaa osa osalta ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja muista omalla tavallaan, vaikka hän olisikin epävarma itsestään. 

Vastuu liittyy myös mukana olevaan eläinsuojelulliseen näkökulmaan. Juonen olennaisena osana on lohikäärmeiden kohtelu ja lajinsa viimeiset yksilöt. Teema on tärkeä ja saa etenkin nuoremmat katsojat varmasti ajattelemaan. Siihen liittyy myös elokuvan ongelmallisin hahmo.

Hikotuksen kuolleeksi luultu äiti Valka onkin ollut 20 vuotta suojelemassa lohikäärmeitä ja poissa surevan perheensä luota. Tätä asiaa elokuvassa ei pystytä perustelemaan. Se saa hahmon vaikuttamaan fanaattiselta, ja vaikuttaa teemankin esilletuontiin, mikä tuskin on ollut tarkoitus. Lisäksi pelottomana ja taitavana soturina esitelty naishahmo muuttuu yhtäkkiä passiiviseksi pelastettavaksi niin monen kohtalotoverinsa tapaan.

Nämä asiat selittyvät oletettavasti sillä, että aikaisemmassa käsikirjoitusversiossa Valka oli elokuvan antagonisti. Tekijät päätyivät siihen tulokseen, että pojan ja äidin välinen kamppailu ei toimisi lastenelokuvassa. Sen vuoksi Valkasta tehtiin sivuhahmo ja vastustajaksi tuotiin alunperin kolmososaan kaavailtu hahmo, Hikotuksen vastakohta, joka on samalla myös elokuvan ainoa tummaihoinen henkilö.

Tämänkaltaiset yksityiskohdat ovat outoja, etenkin kun elokuva muuten on tarinaltaan ja teemoiltaan moniulotteinen ja loppuun asti mietitty. Mutta se tarkoittaa myös sitä, etteivät tämäntapaiset asiat riitä pilaamaan muuten vahvaa elokuvaa.

Elokuvasta on tarjolla englanninkielinen sekä suomeksi puhuttu versio. Dubatussa versiossa kuului aivan liikaa huonoa suomea ja kömpelöitä lauserakenteita. Ainakin aikuiskatsojalla tällainen vaikuttaa väistämättä  katselukokemukseen, etenkin kun Jay Baruchelin ja Cate Blanchettin tapaisia persoonallisia ääninäyttelijöitä on hyvin vaikea korvata.