Myrsky valkokangas

Kaisa Rastimon ohjaama Myrsky on tyypillinen lapsi ja eläin -elokuva kertoessaan seitsenvuotiaan tytön ja ison koiran ystävyydestä. Lapsen ja eläimen, varsinkin koiran, yhdistävä tarina on ollut monen kokoperheen elokuvan menestysresepti aina Lassiesta (1943) lähtien.

Huolimatta konseptin ilmeisistä kaupallisista lähtökohdista on monissa lapsen ja eläimen seikkailuista kertovissa elokuvissa kyetty tavoittamaan erityisesti lasta puhutteleva arvomaailma. Siinä missä lapsi ja eläin on tunteita herättävä kombinaatio, se on myös toimiva lähtökohta elämänarvojen ja valintojen puntaroinnille tasolla, johon lapsella on yleensä välitön ja aito kosketus- ja samaistumispinta.

Lapsi ja aikuinen tarkastelevat näitä arvokysymyksiä eri tavoin ja eri näkökulmista – eivätkä ne välttämättä kohtaa. Siksi lapsi ja eläin -elokuvan tarinan kirjoittaminen vaatii erityistä huolellisuutta väärien, tai paremmin sanottuna ristiriitaisten, painopisteiden välttämiseksi. Varsinkin komediallisten ainesten sävyttämissä tarinoissa arvokysymysten painopisteet eivät ole olleet aina niitä onnistuneimpia. Ikävimpiä esimerkkejä ovat todellisuudesta täysin vieraannutetut hassunhauskat lastenelokuvat, joissa inhimillistetyt eläimet koheltavat luoden kyseenalaisia mielikuvia eläinten toiminnasta ja käyttäytymisestä.

Kyseenalaisia siksi, että lapset ovat herkkiä omaksumaan mielikuvat todellisuuden kuvaajiksi. Elokuvien merkitystä mielikuvien rakentajina ja ylläpitäjinä ei koskaan pitäisi väheksyä, vaikka niistä puhuminen usein helposti ohitetaankin populaarissa elokuvakirjoittelussa tieteellisenä höpinänä.

Myrkyssä on paljon hyvää, mutta paljon myös mainittuja ristiriitaisuuksia, jotka elokuvan vastaanoton kannalta voivat olla ongelmallisia. Koiraa ei Myrskyssä inhimillistetä amerikkalaistyyppisillä ratkaisulla, mutta koiranpidosta muovataan valitettavan vastuuton kuva. Jo tarinan lähtöasetelma tuoda maahan luvattomasti orpo koiranpentu on kyseenalainen. Vaikka aikuiskatsojan silmissä tarina kokonaisuutena selittääkin ongelmakohtiaan auki, elokuva vahvistaa silti ikävän yleisiä lemmikkieläimen ottamiseen ja pitämiseen liittyviä vastuuttomia käyttäytymis- ja toimintamalleja.

Kiusallisimpia ovat elokuvan koomisiksi tarkoitetut kohtaukset, joissa ison laumanvartijakoiran ja lapsen kommelluksille nauretaan, vaikka todellisuudessa kyseisistä tilanteista leikki ja nauru ovat kaukana. Kun minkä tahansa eläimen, eritoten ison koiran, pito esimerkillistetään lapsen johdolla tapahtuvaksi toiminnaksi, ollaan vaarallisilla vesillä. Todellisuudessa näistä tapauksista luetaan isojen ja vähemmän kivojen otsikkojen siivittäminä. Ymmärtääkö lapsikatsoja tai edes jokainen aikuiskatsoja eroa elokuvan lystikkäiden tapahtumien ja todellisuuden välillä. Epäilen.

Tuskin Myrsky synnyttää buumia hankkia perheisiin isoja vartijakoiria, sen verran rehellisyyttä koiran luonteen ja käyttäytymisen kuvaukseen on sisällytetty. Hyvä niin, mutta yleisen koiranpidon kannalta ja todellisten eläinten oikeuksien puolesta olisi voinut toivoa vastuullisempaa otetta sinällään kiintoisan tarinan kertomisessa. Marko Rauhalan koirakirjasta poimimalla tarinalla on todellisuuspohjansa, sillä Itä-Berliinissä laumanvartijakoiria on aikanaan käytetty sotilaallisissa tehtävissä ja moni itäinen rotu on tullut länsimaissa tunnetuksi vasta Neuvostovallan luhistuttua.

Tarinan kerrontanäkökulmassa ja näyttelijäohjauksessa Rastimo on onnistunut. Turhaan ei ohjaaja ole pääosanesittäjäänsä Ronja Arvilommia ylistänyt: hän on elokuvan ehdoton helmi. Seitsenvuotiaan Murun näkökulma myös kantaa läpi elokuvan ja tarinan vienosti aikuismainen katsantotapa ei ole vastaavana rasitteena kuin oli taannoin Heinähatussa ja Vilttitossussa (2002). Vaikka Myrskyssäkin tarinan opetukset ja huumori osin aukeavat paremmin vain varttuneemmille, lapsen kokemusmaailman huomioiminen on nyt Rastimolla paremmin läsnä. Kääntöpuolena tosin on, että vahva lapsen näkökulma ohjaa myös lapsikatsojien tulkintaa ja mielikuvien rakentumista. Ja se herättää edempänä pohditun kaltaisia kysymyksiä.

Tietyistä onnistumisistaan huolimatta elokuvan arvomaailmalta ja ennen kaikkea koiranpidon vastuullisuutta rakentavilta mielikuvilta olisi toivonut enemmän. Nyt nähtyjä ratkaisuja on viljelty jo riittämiin vastaavissa amerikkalaiselokuvissa.