My Blueberry Nights valkokangas

Ei syytä huoleen! Wong Kar Wai ei ole hukannut taitojaan siirryttyään englanninkielisen elokuvan pariin Pohjois-Amerikan mantereelle. Päinvastoin, hän ottaa My Blueberry Nightsilla kompromissittomasti haltuun koko Yhdysvallat idästä länteen, New Yorkista Mephisin kautta Las Vegasiin. Heti alkuhetkistä lähtien on selvää, että tallella on monia keskeisiä elementtejä ohjaajan varhaisemmasta tuotannosta, vaikka kieli, maantieteellinen sijainti ja näyttelijät ovatkin vaihtuneet. Pääpaino on edelleen yksinäisillä, rakkautta ja omaa itseään etsivillä ihmisillä, joiden tunteiden ytimeen hakeudutaan sanojen, musiikin, kuvien, leikkauksen ja näyttelijöiden voimin.

Urbaanin elämän liike tulee esille heti ensimmäisessä kuvassa, kun nykivät ja aavistuksen rakeiset kuvat yöllisistä junista rävähtävät valkokankaalle, kuten niin monta kertaa ohjaajan uralla aiemmin. Yöllinen kaupunki tarjoaa elokuvan henkilöille hiljaisen paikan kahvilasta mustikkapiirakan ja jäätelön ääreltä, jossa murehditaan mennyttä elämää ja odotetaan parempaa huomista tulevaksi. Kahvilanpitäjä Jeremyä esittävän Jude Law’n ja varsinaista päähenkilöä Elizabethia näyttelevän Norah Jonesin henkilökemioiden varaan on helppo rakentaa vahva kehyskertomus, josta elokuva lähtee laajenemaan niin, että se lopulta saa vaikutteita sekä tie- että episodielokuvista.

Elizabethin itsensä etsiminen Yhdysvaltoja kiertämällä muodostaa kolme toisiinsa sulavasti kytkeytyvää episodia, joista Elizabethin ja Jeremyn yölliset kahvilakohtaamiset ovat keskeisimmässä osassa. Toisessa osassa seurataan alkoholikierteeseen ajautuneen poliisin Arnien (David Strathairn) ja hänen asumuserossa olevan vaimonsa Sue Lynnen (Rachel Weisz) välienselvittelyä. Matkan jatkuessa Elizabeth ajautuu pokeria pelaavan Leslien (Natalie Portman) seuraan, joka etsii äkkirikastumista samalla kun arvioi omaa isäsuhdettaan.

Sekä matkustamisen teema että episodimaisuus ovat tuttuja piirteitä jo varhaisemmista Kar Wain elokuvista. Fyysinen ja sisäinen matkustaminen ovat kietoutuneet yhteen aiemmin esimerkiksi Happy Togetherissa (1997). Samalla lailla My Blueberry Nightsissa pakenevat ja paikoilleen jäävät ihmiset etsivät itseään ja kamppailevat omien tunteidensa kanssa. Jokaisella heistä on oma menneisyytensä, omat pelkonsa ja toiveensa, jotka joko vahvistuvat tai heikkenevät matkan kuluessa. Jotkut heistä löytävät itsensä, toiset jatkavat etsintäänsä ja loput lyyhistyvät matkan varrelle. Merkittävää on kuitenkin, että jokaisella näistä henkilöistä on tarinan kannalta keskeinen ja tasa-arvoinen paikkansa.

Vertailuja episodielokuvaan on puolestaan helpointa tehdä ohjaajan Chungking Expressiin (1994), joka rakentuu itsenäisistä episodeista toisin kuin My Blueberry Nights, jossa kaikki osat ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Osittain tämän vuoksi My Blueberry Nights tuntuu rakenteensa puolesta hallitummalle kokonaisuudelle ja jatkaa sitä kokonaisvaltaista elokuvaelämysten sarjaa, jonka Kar Wain epävirallinen elokuvatrilogia Happy Togetherista 2046:een synnytti.

Vaikka elokuvan rakenne ja juonen tasaisuus muistuttavatkin ohjaajan uudempia elokuvia, on My Blueberry Nights estetiikaltaan lähempänä ohjaajan varhaisempia elokuvia, kuten Chungking Express ja Happy Together. Etenkin kuvaus ja leikkaus tuovat mieleen edellä mainitut elokuvat ja edes ohjaajan vakiokuvaajan Christopher Doylen vaihtuminen Darius Khondjiin ei muuta visuaalista ilmettä kovinkaan paljoa, vaikka amerikkalainen maisema tuo siihen uusia piirteitä. Amerikkalaisuus näkyy myös musiikkivalinnoissa (muun muassa Norah Jones ja Ry Cooder), jotka Kar Waille ominaiseen tapaan pyrkivät luomaan tunnelmaa kuvien rinnalla.

My Blueberry Nights on monessa suhteessa nautittava elokuva niin henkilöiden vahvuuden ja elävyyden kuin audiovisuaalisen annin vuoksi. Joinakin hetkinä episodimaisuus johtaa kuitenkin siihen, että elokuvan osat tuntuvat olevan aavistuksen epätasapainossa, jolloin tietyt henkilöt ja tapahtumat ovat kiinnostavampia kuin toiset. Onneksi juoni on punottu sen verran vahvasti yhteen, että mistään suuresta heikkoudesta ei ole kyse. My Blueberry Nights kuuluukin ohjaajansa parhaimpiin elokuviin ja ehkä se onnistuu kertomaan ihmisenä olemisen peruskysymysten lisäksi myös jotain oleellista amerikkalaisesta yhteiskunnasta ulkopuolisen silmin nähtynä.