Muistoja äidistäni valkokangas

Italialaisohjaaja Marco Bellocchiolla on takanaan mittava ura, joka alkoi jo 1960-luvulla. Varhaisimpiin menestyksiin lukeutuu synkkä perhedraama Nyrkit taskussa (1965), joka loi siltoja sokean äidin johtaman ongelmaperheen ja italialaisen politiikan välille. Perhe on myös keskeisessä asemassa Bellocchion tämän vuosituhannen tunnetuimmassa teoksessa Vincere (2009), joka kertoo kuumeunenomaisen kertomuksen Mussolinin vaietusta ensimmäisestä perheestä. Perhesalaisuuksia ratkotaan myös Muistoja äidistäni elokuvassa, mutta tyyliltään se kallistuu enemmän sentimentaalisuuden puolelle.

Massimo (Nicolò Cabras) on menettänyt äitinsä (Barbara Ronchi) pienenä poikana. Hänen muistonsa ovat menetyksen värittämät, eikä äidin äkillisen kuoleman mukanaan tuoma trauma ole hellittänyt aikuisenkaan miehen (Valerio Mastandrea) mieltä. Jätetyksi itsensä tunteneesta pojasta kasvaa sisäänpäin kääntynyt ja vakava mies, joka tuntee samalla suurta rakkautta ja vihaa edesmennyttä äitiään kohtaan. Kun hän kohtaa Elisan (Bérénice Bejo), mahdollisuus antaa anteeksi nousee taas ajankohtaiseksi.

Muistoja äidistäni on sentimentaalinen elokuva. Paikoitellen hyvin siirappiset muistot on kuvattu kauniisti aikakauden värien ja musiikin sävyttäminä. Massimon käsitellessä menetystä vuosien saatossa alkaa kuva äidistä saada synkempiä sävyjä. Vaikenemisesta syntyy muuri isän ja pojan välille, eikä asiaa auta, että Massimo kieltäytyy uskomasta äitinsä olevan kuollut. Turvaksi menetyksen keskelle hän kutsuu Louvren kummitus -sarjasta (1965) tutun Belphegor-kummituksen, joka pelottavuudestaan huolimatta on merkki kuoleman jälkeisestä elämästä. Menneisyyden aaveita ei voi kuitenkaan vaientaa, sillä ahdistus voi muuttua fyysisiksi oireiksi.

Kun Massimo alkaa aikuisena liittää yhteen asioita äitinsä kuolinyöstä, muuttuu myös elokuvan juoni vienovaraiseksi etsivätarinaksi. Elokuvan rakenne pyörii äitihahmojen ympärillä pystymättä kuitenkaan kokoamaan pirstaloitunutta kokonaisuutta yhteen. Yksittäiset kohtaukset, kuten Massimon Sarajevon komennus tai ystävän vaikea suhde äitiinsä, jäävät irtonaisiksi tarinoiksi, eikä Massimon totuuden etsiminenkään tarjoa suuria yllätyksiä. Elokuva elää muistoissa ja siltä puuttuu fokus, joka kuljettaisi sitä eteenpäin.

Bellocchio on varma ohjaaja ja se näkyy erittäin kauniista elokuvasta, mutta sentimentaalisuudelle antautuminen on vienyt terävimmän kärjen elokuvalta. Kuvauksessa on käytetty hienosti aikakausien värejä ja elokuvassa on monta kaunista otosta. Pelkkä tyylikkyys ei kuitenkaan pysty kannattelemaan elokuvaa. Äidin kuolemaa edeltänyt lumisade muistuttaa Bellocchion hienommista teoksista, kuten Vincere, ja saa kaipaamaan tarinalta syvyyttä, joka ohjaajan aiemmista töistä löytyi. Muistoja äidistäni jää harhailemaan päämäärättömänä komean kuoren sisälle.