Mr. Gaga valkokangas

Tanssi on dokumenteille kiehtova aihe. Liikkeen kahlitseminen valkokankaalle ei ole helppoa, sillä se tarvitsee tilan ympärilleen, mikä on huomioitava jo kuvausprosessissa. Wim Wendersin Pina (2011) on yhä kiistatta yksi tanssidokumenttien kärkinimistä, sillä se lähestyi tätä ongelmaa juuri kuvan kautta. Toinen onnistunut dokumentti 422 (2014) käsitteli New York City Balletin työskentelyprosessia läpi kokonaisen tanssiesityksen sen ideoinnista ensi-iltaan. Sen tarkkailevasta katseesta vastasi ohjaaja Jody Lee Lipes, joka tunnetaan paremmin kuvaajana. Tomer Heymannin Mr. Gaga pyrkii samaan tanssinkielen vangitsemiseen.

Batsheva Dance Companyn taiteellinen johtaja, koreografi ja tanssija Ohad Naharin on israelilaisen nykytanssin kärkinimiä ja gaga-liikekielen luoja. Oman äänen etsiminen vei hänet 1970-luvulla New Yorkiin työskentelemään kuuluisien koreografien, kuten Martha Grahamin ja Maurice Béjartin, kanssa. Heidän metodinsa tuntuivat kuitenkin vääriltä ja Naharin lähti kehittelemän omaa liikekieltään sen pohjalta, mitä hän ei halunnut tehdä. Luotuaan itselleen nimen Yhdysvalloissa hän saapui takaisin kotiinsa Israeliin ravistellakseen maan perinteisiä tanssipiirejä. Myöhemmin liikekieli on kerännyt ympärilleen kulttimaisen seuraajakunnan, joka uskoo gagan parantaviin voimiin.

Ohad Naharin koreografiat ovat vaikuttavia teoksia. Improvisaatiosta lähtevä ja kehoa kuunteleva liikekieli on täynnä vaarantuntua sen vahvan fyysisyyden takia. Oman ruumiin luonnollisille liikkeille antautuminen ja niiden seuraaminen vaatii kuitenkin tarkkaa kehonhallintaa, mikä nostetaan hienosti esille dokumentin harjoitusmateriaalissa. Koreografioissa nousevat esiin Naharinin kaipuu kibbutsien yhteisölliseen huomaan sekä hänen sota-aikana näkemänsä tuho. Provokatiiviset teokset yhdistelevät yllättävästi hengellisyyttä ja huumoria

Mr. Gaga lähestyy tanssidokumenttia paikoitellen hienoilla montaaseilla, joissa haetaan samanlaista näyttävyyttä kuin Naharinin teoksissa. Arkistomateriaalit 1970-luvulta ovat historiallisesti tärkeitä, mutta staattiset kuvat eivät tee palvelusta teoksille. Uudemmissa produktioissa materiaali on jo parempaa, mutta valitut kuvakulmat ja rajaukset eivät aina toimi. Tanssia jää kaipaamaan, kun koreografiat pätkitään lyhyiksi palasiksi. Jos Pina tarjosi kuvan koreografista töiden kautta ja 422 kuvasi luomisprosessia toiston avulla, niin Mr. Gaga luottaa liikaa puhumiseen. Dokumentti turvautuu tanssin kuvailuun sen kuvauksen sijaan.

Henkilökuvapainotus ei sinänsä ole ongelma, sillä Naharin on kiehtova ja ristiriitainen persoona. Erityisen kiinnostavasti elokuva kuvaa hänen työskentelyään tanssijoiden kanssa. Hän valitsee tanssijansa kuin kuratoisi taidenäyttelyä. He ovat valmiita taideteoksia, jotka sopivat hänen muovaamaansa kokonaisuuteen. Gagan maailmaan ei voi pakottaa, vaan se perustuu molemminpuoliseen luottamiseen koreografin ja tanssijan kesken. Naharinin peräänantamaton visio tekee hänestä vaikean työkumppanin, eikä dokumentti käänny poispäin hänen välillä julmastakaan käytöksestä.

Mr Gaga jää tanssidokumentin ja henkilökuvan välille, eikä se tunnu itsekään tehneen päätöstä, kumpaa se haluaisi olla. Vaikka Naharinin koreografiat ovat visuaalisia helmiä, ei dokumentti pysty tavoittamaan niitä kuin hetkellisesti. Kauneus, joka on kameran edessä, ei välity elokuvallisesti katsojalle.