Mortal Kombat 2 - hävitys valkokangas

Vuonna 1995 Paul Anderson rikastutti kyseenalaisella kunnialla elokuvamaailmaa punnertamalla valkokankaalle katsojien kiusaksi todellisen kammotuksen. Mortal Kombat tarjosi tuskan kokemuksia. Valkokankaalla maagisilla kyvyillä varustetut ulkomaailman superninjat hyppelehtivät tolkuttomasti ja ottivat mittaa kotomaailmamme harvoista ja valituista. Taistelukoreografioiden suunitteluun käytetty aika oli pihistetty elokuvan käsikirjoittajien aikatauluista. Mortal Kombat etenikin ilman mitään sen kummempaa juonta tai henkilöesittelyä taistelusta taisteluun. Lopputuloksena oli, jossa ei ollut mitään järkeä. Vain loppulauselmien lupaus olla palaamatta aiheen kimppuun sukupolven kuluessa jätti katsojan hyvälle mielelle. Ei enää koskaan tällaista roskaa!

Valitettavasti mihinkään ei voi enää luottaa. Tuskin on kulunut päivääkään elokuvamaailmassa, kun taas maailmojen väliset portit rehottavat aukinaisina ja taivaalta kirjaimellisesti sataa pahoja poikia. Ennakko-odotukset alkuperäisen leffan saamalle jälkikasvulle eivät ole onneksi todellakaan järin korkealla. Varmuus ykkösosan voittamattomasta huonoudesta luo kuitenkin vääriä harhaluuloja. Lähinnä kameran takana aikaisemmin huseerannut John R. Leonetti onnistuu esikoisellaan ylittämään pahimmatkin ennakkopelot. Mortal Kombat 2: Annihilaton kompastuu jokaiseen esikuvansa tekemään virheeseen ja puutteeseen kariutuen lopullisesti entistäkin huonompaan näyttelemiseen. Elokuva on ärsyttävä ja puuduttava kohellus vailla minkäänlaista järjen hiventä.

Mortal Kombat -turnaus ei sulkenutkaan maailmojen välisiä portteja. Ulkomaailman keisarin Shao Kahnin (Brian Thompson) tavoitteena on nousta katalan suunnitelman avulla, iankaikkisuuden laeista välittämättä, ihmiskunnan tuhoajaksi. Maan pinnalle alkaakin tupsahtelemaan mustiin pukeutuneita "tusinaninoja" ja niitä komentavia kenraaleja, mitä oudomman näköisiä otuksia. Sanomattakin on selvää, etteivät aikoinaan turnauksen voittaneet maailmamme valiot voi katsoa loppulaskentaa sivusta. Maan ainoa toivo onkin jälleen kerran taistelulajien mestarin Liu Kangin (Robin Shou) ja hänen ystäviensä harteilla. Sankareilla on vain kuusi päivää aikaa estää pahisten aikomukset maailmojen yhdistämisestä. Lähtölaskenta on alkanut...

Kolikkopelistä seikkailuksi valkokankalla

John R. Leonettin järjettömyys perustuu edeltäjänsä tavoin Ed Boonin ja John Tobiaksen luomaan pelihallien suosikkiin. Pelaajiensa väkivaltaviettejä tyydyttävä turnaustyylinen mättäyspeli ei sen kummempia juonikehittelyjä kaipaakaan. Tavoitteena onkin vain selvitä yhdestä vastustajasta, jotta pääsisi mätkimään seuraavaa. Mitä merkillisemmät hahmot moninaisine asearsenaaleineen ja koreografiarepertuaareineen kuuluvat keskeisenä osana pelimaailmoihin suuntautuviin virtuaalitrippeihin. Valkokankaalle siirretyt superhyvikset ja megapahikset menettävät kuitenkin nopeasti hohtonsa. Toiminta muuttuu mauttomaksi pullisteluksi.

Valkokankaalla haahuileekin suoraan pelimaailmasta repäistyjä hahmoja. Trimmatut barbie-naistaistelijat kireissä satiini- ja nahka-asuissaan, muskelimiehet räjähtäneine lihaksineen ja tietokoneiden näyttöpäätteillä luodut ulkomaailman mystiset otukset eivät toimi kankaalle siirrettyinä. Leffan ykkösosan loppuratkaisun vaatimien pakollisten tappojen seurauksena sankaripulaa potevaa henkilögalleriaa on täydennetty vanhoilla "hyviksi" koetuilla tavoilla. Ehdottomaksi pohjanoteeraukseksi muodostuukin maan puolustajia avustava Sub-zero-2, ensimmäisessä osassa kuolleen antisankarin täysin samannäköinen velipoika, joka vailla minkäänlaista selitystä ilmestyy yht’äkkiä taistelutantereelle vain kadotakseen yhtä nopeasti kamppailun taannuttua. Järjettömyyden kruunaa täydellinen piittaamattomuus minkäänasteisesta näyttelemisestä.

Veretöntä väkivaltaa

Vailla järjen hiventäkään etenevä paperin ohut juoni on rakennettu vain ja ainoastaan tarjoamaan "näyttäviä" taistelukohtauksia. Elokuva saa järjettömimmänkin Bruce Willisin tai Jean-Claude van Dammen "näyttelemän" leffan näyttämään suorastaan nerokkaalta ja pätevältä elämää suuremmalta taiteelta. Ärsyttävän teknojyskeen kyllästämät action-kohtaukset jatkuvine ylilyönteineen eivät kestä edes kertaalleen katsomista. Kolikkopelistä tutut jatkuvat veren purskahdukset ja solkenaan irtoilevat ruumiinjäsenet ovat vaihtuneet valkokankaan verettömäksi "viihteeksi". Tavoitteena onkin ollut ilmeisesti saada ikärajasuositus mahdollisimman alhaiseksi. Ei tätä roskaa hieman vanhempi selvin päin edes katsokkaan.

Leonettin onneton kohellus on viime vuoden ehdottomia pohjanoteraauksia. Vaikka tarinan ykkösosa ei antanut odottaa jatkolta mitään suurta järjen jättiläistä, elokuva onnistuu yllättämään sittenkin katsojansa totaalisella huonoudellaan. Suoranaiseksi herjaksi elokuvamaailmalle muokkautuvaa roskaa ei edes kehtaa suositella pahimmalle vihamiehellekään. Vain pelonsekaisin tuntemuksin uskaltaa odottaa vuonna 1999 trilogiaksi venähtävän sarjan seuraavaa osaa. Toisaalta! Tämän huonompaa elokuvaa ei kukaan varmasti edes tarkoituksella osaa punnertaa.