Operaatio Mars valkokangas

Kesän ensimmäinen avaruusleffa, ja heti Marsiin asti päästään. Ylikansallinen retkikunta kohtaa kuitenkin paikallisen vieraan voiman, ja kohta täytyy lähettää toinen tiimi ensimmäistä etsimään. Vaikka käsikirjoittajina ovatkin Jim ja John Thomas, Predator ei ole katoamisen takana. Eikä The Thing, vaikka Ennio Morriconen musiikki tuokin yhdessä kohtauksessa hyvinkin elävästi vanhan kauhuklassikon mieleen. Elokuvan alhaisesta ikärajastakin voi arvata, että nyt mietitään korrektimpia kysymyksiä kuten aurinkokuntamme planeettojen historioita ja elämän alkuperää.

Leffassa valistetaan, että ihmisen ja apinan DNA:n välillä on 3 %:n ero. Tuo pieni määrä on siten vastuussa siitä, että apinat syövät koppakuoriaisia, mutta meillä on Einstein, Mozart ja... Viiltäjä-Jack. Elokuvan henkilöt kohoavat herooisuudellaan ja löytöretkeilijähengellään helposti samaan suuruuden luokkaan kahden ensin mainitun kanssa, mutta kolmatta henkilöä ei oikein vastaa leffassa kukaan. Ja se on pettymys, kun ohjaajana on sentään Brian De Palma. Suuri budjetti ja digitaaliteknologiako lienee kesyttänyt ohjaajalle tyypilliset kameran liikkeetkin, ja De Palma muistaa fanejaan vain yhdellä selvällä pastissilla Raising Cain -elokuvan lopusta.

NASAn veri ei vapise

Näyttelijäkaarti on hyvä, ja osat on kiinnostavasti jaettu odotuksia vastaan. Herkkis Tim Robbins esittää sikareita jauhavaa, karskisti tanssitaidotonta machopilotti Woodya, joka tokaisee kaverille: "Et ole tarpeeksi mies käyttääksesi koruja". Kovanaama Gary Sinise taas on vain entinen machopilotti Jim, joka nykyään kävelee ympäriinsä pala kurkussa, surren ilmeisen ikuisesti vaimonsa kuolemaa. Urakin meni samaa tietä, sillä Jim lempattiin pilottiohjelmasta hänen kieltäydyttyään osallistumasta psykologisiin arviointeihin leskeksi jäätyään. Woody muistuttaakin esimiestään, että vaimo nääntyi Jimin silmien alla, ja kysyy, haluaisiko vastuuhenkilö itse purkaa sitä jonkun psykologin sohvalla. Silloinhan olisi pitänyt ryvettää itseään tunteista puhumalla. Elokuvan henkilö ei halunnut, koska elokuvalla itsellään ei ole agendaa siihen.

Teknisesti kaikki on tuttuun tapaan aukotonta, erikoistehosteet ja digitaalitekniikka luovat vaikuttavan ja autenttisen illuusion avaruusmatkoista ja kaukaisista planeetoista. Teknologiaan ja supertietokoneisiin nähden roolihahmot jäävät - tai jättäytyvät - toissijaisiksi. Tilaa on vain melodramaattiselle sankaruudelle, muiden puolesta urheasti uhrautumiselle. Jos on tullut jätetyksi vuodeksi yksin Marsiin, mökkihöperyys katoaa ensimmäisen parranajon myötä. Entä miten selvitä tiimitoverin kuolemasta? Pannaan Morriconen jylhä musiikki soimaan, pystytetään Marsiin USA:n lippu ja tokaistaan että "come on guys, we still got a job to do". Itku niellään stoalaisissa lähikuvissa. Leffa pelkää psykologeja ihan yhtä paljon kuin Jim, ja mielestäni tällainen ominaisuus ei ole koskaan kuulunut hyvään scifiin. Suoraan sanoen mieleen palaa kahden kesän takaa uhratumisen uljaudella kalastellut pateettinen Armageddon.

Siunaus suurille kysymyksille

Me elämme, ystävät, uskotonta aikaa. Operaatio Mars haluaisi meidän liikuttuvan kyyneliin kivikasoja, tähtitaivaita, DNA-rihmoja ja evoluution ihmeellisyyttä tuijotellessa. Huokaillaan luonnon majesteettisuutta kuin jossain Disneyn dokumentissa, kun ihmisessä ei ole mitään jäljellä.

Operaatio Mars kehottaa kääntämään katseemme taivaalle ja kyselemään ikuisia kysymyksiä: mikä kuolematon käsi tai silmä piirsi tämän symmetrian? Se on tietysti visuaaliseen spektaakkeliin hyvin sopiva kysymys, mutta haluaisin mieluummin nostaa esille ihmiselementin, joka elokuvassa jää ikävästi lyhyen väläyksen varaan: papin roolissa vilahtavan Jukka Joensuun. Hänen avullaan on hyvä palata elokuvan jälkeen universumin ihmeistä ja tähtilapsista takaisin tähän ihmisen maailmaan, ihmisen kysymyksiin: onko Jukka kaukaista sukua jollekin toiselle Joensuulle, jonka tunnen? Miten se pääsi De Palman leffaan, vaikka itse en ole päässyt? Lukeeko se tämän jutun?