Mission: Impossible – Ghost Protocol valkokangas

Kukapa olisi vuonna 2001 uskonut umpisurkean Mission: Impossible II:n jälkeen, että kymmenen vuotta myöhemmin M:I-sarja on voimiensa tunnossa ja kuin varkain kasvanut vakavasti otettaviksi toimintaelokuviksi, ja että sarjan neljäs osa olisi samalla sarjan paras?

Niin on kuitenkin päässyt käymään. Brian de Palman tiivistunnelmaisesta ja vainoharhaisesta ykkösosasta on edetty John Woon pohjakosketuksen kautta JJ Abramsin aikakauteen. Kolmososan ohjannut Abrams on nyt mukana vain tuottajana, mutta nelososa Mission: Impossible – Ghost Protocol on kolmoselle selkeää jatkoa ja tyylillisesti se jalostaa edellisosaa eteenpäin.

Ohjaajana on tällä kertaa animaatioelokuvan puolella kunnioitettavan uran tehnyt Brad Bird. Laatu korvaa määrän: Bird on ohjannut ja käsikirjoittanut 1990-luvun hienoimpiin animaatioihin kuuluvan Rautajätin sekä Pixarin Ihmeperheen ja Rottatouillen.

Animaatiokokemus ei tietystikään yksin takaa hyvää lopputulosta live action -elokuvan parissa, vaikka olisi kuinka konkari – Pixarin Andrew Stantonin John Carter of Marsista on kuulunut huolestuttavia huhuja, kun budjetti on lähtenyt käsistä ja uudelleenkuvauksia tehdään viime hetkellä.

Ghost Protocol on kuitenkin ollut hyvissä käsissä. Ensimmäistä kertaa sarjassa tarina on jäntevä ja vauhdilla etenevä, eikä sivuraiteille eksytä hetkeksikään. Birdiä ei ole merkitty käsikirjoittajaksi, mutta taatusti hänellä on ollut näppinsä pelissä elokuvan rytmityksessä ja rakenteessa.

Elokuva koostuu lähinnä eri tapahtumapaikkojen ympärille rakennetuista episodeista – Kreml, Dubai ja Mumbai tärkeimpinä. Koko ajan kantavana jännitteenä on kuitenkin ydinsodan estäminen. Mikael Nykvistin esittämä ydinaseterroristi on lavastanut kuvitteellisen IMF-osaston syylliseksi Kremlin räjäyttämiseen. Tämän takia Yhdysvallat kieltävät koko osaston olemassaolon ja luokittelevat Huntin ja kumppanit terroristeiksi.

Ydinaseet ja kylmän sodan jälkimainingit ovat tuhanteen kertaan käsiteltyjä aiheita, mutta irtoaa niistä vielä tarpeeksi jännitettä tämän elokuvan tarpeisiin. Lisäksi hahmojen henkilökohtaisista motivaatioistakin on saatu irti toimivaa draamaa, mikä ei tunnu pelkältä ruuduntäytteeltä. Samuli Edelmann muuten on ruudulla luultavasti enemmän kuin Nykvist, vaikkei hänellä dialogia paljon olekaan.

M:I-sarjassa on kyse temppujen lisäksi siitä, miten ne tehdään. Temput ovat pitkälti samat kuin edellisissä osissa, mutta ne on toteutettu niin hemmetin hyvin. Etenkin Dubain korkeimpaan rakennukseen sijoittuva osio on päätähuimaava monella tavalla. Sen lisäksi, että se sisältää leikkaukseltaan nokkelan huijausyrityksen, nähdään rakennuksen ulkopinnalle sijoittuvia huimapäisiä stuntteja. CGI-aikana sydäntä lämmittää tieto siitä, että Cruise on oikeasti kiipeillyt pitkin rakennuksen seinää turvavaljaissa. Dubai-osuus on elokuvan parasta antia, mutta Ghost Protocol on kauttaaltaan niin laatutyötä, etteivät muutkaan osuudet kauaksi jää.

Sarjan luonteeseen kuuluu, että Huntin apurit vaihtuvat osasta toiseen. Nyt pakka on pistetty kokonaan uusiksi, ja ainoa edellisistä osista tuttu hahmo on Simon Peggin näyttelemä tunnelmankeventäjä. Peggin osuutta ja siten huumorin roolia on kasvatettu edelliseen osaan nähden, ja muutenkin Ghost Protocol suhtautuu omaan överiyteensä terveen itseironisesti, kuten myös Tom Cruise sankarin rooliinsa.