Miekkailija valkokangas

Suomen merkittävimpiin nykyohjaajiin lukeutuvan Klaus Härön edellisestä teatterielokuvasta, Postia pappi Jaakobille (2009), on ehtinyt vierähtää kuusi vuotta. Hiljaiseloa Härö ei ole viettänyt. Kaksi vuotta sitten häneltä valmistui koskettava tv-elokuva Kaksi kotia (2013), joka on jäänyt ohjaajan teatterielokuvia vähemmälle huomiolle.

Nyt Härö tekee vahvan paluun valkokankaalle tosipohjaisella tarinalla virolaisesta miekkailijasta Endel Nelisistä (1925–1993). Miekkailija ei ole elämäkertaelokuva, sillä Anna Heinämaan kirjoittama tarina kattaa lyhyen jakson Nelisin elämästä 1950-luvulla, kun hän pakeni Stalinin vainoja Leningradista Haapsaluun ja toimi paikallisessa koulussa urheilunopettajana.

Temaattisesti Miekkailija on monitahoinen elokuva ja paraatiesimerkki siitä, miten elokuvan julkaisuajankohdan maailmantilanne syventää teoksesta tehtäviä tulkintoja. Yksilötasolla Miekkailija pureutuu uransa menettäneen urheilijan mielenmaisemaan, johon tuo lopulta valoa oman erikoisosaamisensa hyödyntäminen lasten opettamisessa.

Laajemmassa näkökulmassa elokuva tarkastelee tarinan henkilöiden kautta diktatuurin aiheuttamia menetyksiä ihmisten vapaudelle ja perusoikeuksille. Vaikka elokuva kertoo Neuvosto-Virosta, sen tekemät havainnot itsevaltaisen hallinnon vaikutuksista tavallisten ihmisten elämään ovat hätkähdyttävän ajankohtaisia suhteessa nyky-Venäjän tapahtumiin.

Esteettisesti Miekkailija on huoliteltu ja mietitty teos, kuten Härön kaikki aiemmatkin elokuvat. Härö on elokuvillaan kyennyt osoittamaan, että vaatimattomillakin budjeteilla on mahdollista luoda visuaaliselta kerronnaltaan kansainvälisen tason elokuvia. Yhteistyö Postia pappi Jaakobille -elokuvan kuvanneen Tuomo Hutrin kanssa on tuottanut jälleen sellaista elokuvallista estetiikkaa, jota suomalaisissa elokuvissa näkee vain harvoin.

Härön elokuvien tarinat ovat yksinkertaisia ja ne rakentuvat klassisen elokuvakerronnan varaan. Tarinoiltaan elokuvat eivät ole yllätyksellisiä, mutta vahvasti tunteisiin vetoavia. Erityisesti lapsihahmoja Härö käyttää taitavasti emotionaalisten samaistumispintojen luomiseen, mikä konkretisoitui erityisesti hänen hienossa esikoiselokuvassaan Näkymätön Elina (2002). Miekkailijassa lapset eivät ole pääosassa, mutta lapsihahmoilla on suuri merkitys melankolisen tarinan tulevaisuuteen katsovana voimavarana.

Elokuvallisen estetiikan ohella Härön elokuvien vahvuus on klassisessa elokuvakerronnassa. Se on samalla hänen elokuviensa ainoa heikkous. Härön elokuvien tunnetilat ovat niin tarkkaan rakennettuja, että katsojan on alistuttava niille, mikä kaventaa elokuvien tulkintavapautta. Näkymätön Elina ja Postia pappi Jaakobille pureutuivat niin suoraan ja ehdottomasti ihmisyyden ytimeen, että niissä katsojan voimakas emotionaalinen ohjaaminen ei häirinnyt, pikemminkin päinvastoin. Toisin oli Äideistä parhaimmassa (2005) ja nyt Miekkailijassa. Molempien elokuvien aihepiireihin kytkeytyy sen verran paljon sivujuonteita, että niille olisi suonut enemmän tulkintamahdollisuuksia yhden totuuden sivumaun välttämiseksi.

Miekkailijassa vahvasti linjattu tarina kulkee loppua kohden totuttuja polkuja, mikä syö verkkaisessa kerronnassa draaman jännitettä. Sisällöllisesti tämä näkyy lähinnä Endel Nelisin tarinassa, kun taas elokuvan laajempaan ja vahvasti nykyisyyteen nivoutuvaan tematiikkaan dramaturgialla ei ole vastaavaa vaikutusta.

Miekkailijan merkittävin ansio onkin teoksen kyvyssä tarkastella mikrotason kautta makrotasoa ja löytää historiasta emotionaalisesti avautuvia yhtymäkohtia nykyisyyteen. Taiteen ja erityisesti elokuvan kaltaisen suuren yleisön taidemuodon merkitys on tunteiden kautta tapahtuvassa aihekäsittelyssä, jonka vaikuttavuus on suurimmillaan, kun teoksen keskiössä on ihmisyys, kuten Miekkailijassa.